Hyvää Ystävänpäivää

Hyvää ystävänpäivää kaikille ja kiitos korteista ja viesteistä, joita olemme saaneet. Ne ilahduttavat.

Olemme varautuneet viettämään tänään immateriaalista ystävänpäivän iltaa. Emme osta ystävänpäivän leivoksia, kakkuja, mehuja emmekä edes vaaleanpunaisia pikkuhousuja. Varasimme jo kauan sitten liput ystävänpäivän konserttiin.

Onneksi keksimme Seattlen upean sinfonian jo muutama kuukausi sitten ja totesimme ainakin barokkimusiikin soivan siellä tavalla, jota emme ole ennen kokeneet. Ja nyt, vanhoina asiakkaina, saamme ennakkotiedon talon tapahtumista viimeistään silloin kun liput tulevat nettimyyntiin. Meillä on lähes puolitoista päivää aikaa toimia. Yleensä konserttilippuja on täällä ihan turha yrittää saada enää viikko sen jälkeen, kun ne ilmoitetaan nettimyyntiin. Sama pätee niin ammattimaiseen klassiseen musiikkiin kuin kansanomaisempaan soittoon ja lauluun, vaikka sitä sitten esittäisi menneiden vuosien supertähti Tom Jones, joka on täällä toukokuussa. Tarjontaa on silti aika paljon.

Tämäniltaisessa Seattle Symphonyn konsertissa esitetään suosikkibiisini, Antonin Dvorakin yhdeksäs sinfonia E-molli, opus 95, Sinfornia Uudesta Maailmasta. Paremmasta en olisi uskaltanut Amerikassa haaveilla. Olimme onnekkaita, kun saimme liput. Ao. sinfonia ei soi täällä kuin parina iltana ja Beethovenin viidennen ehdimme hitaina jo missata.

Seattlen sinfoniatalo, Benaroya Hall, on kokemus ja erityisesti akustiikka on asia, josta talossa ei ole tingitty. Talo on keskeisten rautatie- ja bussitunnelien tuntumassa, mutta alta tuleva melu ja tärinä on eliminoitu täydellisesti.

Toki rakennus on myös arkkitehtoonisesti näyttävä. Pieni eksoottinen nyanssi taloon kuitenkin liittyy ja sen kokevat ne, jotka ostavat liput parvekkeiden eturiveiltä. Emme itse sitä ole kokeilleet, mutta viimeksi seurasimme, kun ihmiset pujottautuivat paikoilleen. Käytävä ensimmäisen tuolirivin ja erittäin matalan, noin puoli metriä korkean kaiteen välillä on kapea ja kaiteen takana on 10-20 metriä ilmaa ja sitten alapuolella istuvien tuolirivistöt. Otin todella osaa, kun jotkut ”heikkopäisemmät”, korkean paikan kammoiset ihmiset keräsivät kaiken rohkeutensa, nojasivat ensimmäisellä rivillä jo istuviin pujottautuessaan paikalleen. Luulen, että he kauhulla odottivat konsertin taukoa ja sitä hetkeä, kun konsertti loppui. Akustiikasta talossa ei kuitenkaan ole tingitty.

Reunakaiteiden mataluuden lisäksi ensikertalainen sinfonianystävä saattaa kokea seattlelaisessa konsertissa myös kulttuurisen yllätyksen. Mekin, suomalaisina, ymmärsimme hyvin, että konserttiin voi Amerikassa tulla tavanomaisesti, casual-pukeutuneena. Silti ihmettelimme, miksi aika monet, aika viimeistellystikin pukeutuvat ihmiset toivat päällystakkinsa saliin, vaikka talon eteisaulassa oli upea, ystävällinen ja jopa ilmainen vaatesäilytys.