Heurekassa

Toissapäivänä olimme Tyynenmeren tiedekeskuksessa. Paikallisen Heurekan mekaaniset lelut ja optiset harhat olivat väärentämättömästi samanlaisia kuin Tikkurilan Tiedepuisto 1:ssä. Prismoilla ja peileillä olemattomat kappaleet saatiin näyttämään olevilta ja lyhyet veistokset pitkiltä niin kuin Kaivannon ketju Helsingin kaupungintalossa.

Se, mikä oli luultavasti erilaista kuin Vantaalla, oli jo reilua tuntia ennen esitystä paikallisen Verne-teatterin ovelle kerääntynyt jono neljäkymmentäviisi vuotta sitten kukkeinta teini-ikäänsä ilakoineita, harmaahapsisia farkkutakkeja ja lökäpöksyjä - kaikki täynnä suurta odotusta. Jonotimme nähdäksemme IMAX-teatterissa esitetyn entisen Woodstock-kuvaajan, "Taksikuskin" ja myöhemmin elokuvallisesta "Mafiaveljeydestään" tutun Martin Scorsesen uusimman rock-dokumentin ”Shine a light ".

Elokuva oli tosin saanut ensi-iltansa jo perjantaina, mutta vielä eilenkin kannatti jonottaa. Olisimme toki nähneet kyseisen Rolling Stones-dokumentin yliopistoalueen arvokkaassa, perinteisessä Neptune-teatterissa pari dollaria halvemmalla (itse asiassa lippujen hintaero oli jopa 2.5 dollaria), mutta maailman suurimmalla kankaalla (näin meille mainostettiin) ja 12 000 kaiuttimen salissa kuvan laatu ja äänen toisto oli toinen (eikä seitsemän euron lippu ollut siitä paljon). Toivottavasti elokuva taipuu esitettäväksi lähiaikoina myös Vantaalla tai Linnanmäellä (IMAX-teatterin kangas on iso, muttei puolipallon muotoinen, kuten Vernessä).

Itse dokumentti oli hyvin erilainen kuin kuvittelin, oikeastaan pelkkä konsertti, jonka sisällön Scorsese oli valinnut. Pari pelkistettyä haastattelunpätkää Rollareiden nuoruusvuosilta loi filmiin ajallisen perspektiivin. Kappaleiden valinnalla ja muutamilla upeilla vierailijoilla uskon Martinin viestittäneen oikeastaan vain sitä, että nuo entiset pahat pojat ovat uskomattomia ammattilaisia ja että he ovat olleet lavalla käsittämättömän monen rock-sukupolven ajan. Ei ole nykyaikaista rock'n rollia ilman Stoneja.

Toivottavasti Todd Haynes ei keksi luoda näytelmäelokuvaa tästäkin teoksesta niin kuin hän teki lähes varastetulla käsikirjoituksella edellisestä Scorsesen dokumentistä "No direction home"(I'm not there). Vaikka Cate Blanchett on hyvä näyttelijä, ei hän esitä Dylania yhtä hyvin kuin Dylan. Toisaalta, on vaikeaa arvuutella, kuka esiintyisi fiktiivisenä Keith Richardsina tai Charlie Wattsina nykyisin, kun Harpo Marxiakaan ei enää ole. Katsokaapa Keithin elekieltä Shine a light-elokuvassa ja verratkaa sitä Harpoon. Elekieli on tuttua, eikä Charlienkaan elehdintä Harposta paljon poikkea.