Lohikoulu

Kuva: Snake-jokeen kudulle nouseva lohi Low Granite-padolla.

Periaatteessa se, että vaeltavat lohikalat viihtyisivät suuressa, rakennetussa jokisysteemissä, on hyvin yksinkertainen juttu. Kalojen on päästävä jokeen, niillä on oltava sopivia kutupaikkoja ja syntyvien lohenpoikasten on selviydyttävä merelle kasvamaan.

Edelliseen kolminaisuuteen pelkistyy keskeisiltä osiltaan se oppi, jota olen saanut reilun kolmen päivän ajan ahmia täkäläisien ammattilaisten tarjoamana. Toki kentällä saamiini oppitunteihin ja demonstaatioihin on sisältynyt vähintään myös lyhyt oppimäärä kalaportaiden suunnittelussa, johdatus kalantutkimuksen telemetriaan, informaatioiskuja kenttäohjelmista ja luentoja poikasteiden biohydrauliikasta. Siinä sivussa olen saanut ihailla suuria jokeen palaavia kevätkutuisia kuningaslohia ja teräspäitä.

Illat on puhuttu paikallista lohipolitiikkaa, johon intiaanien ja valkoisten 1800-luvulla tekemät sopimukset tuovat mukavan lisämausteen ellei kyseessä ole oikeastaan koko Kolumbiajoen pääjuttu.

Eilen illansuussa kiikaroimme Bonnevillen padolla merileijonia. Siellä niitä edelleen oli. Väijymässä upeita Kolumbiajokeen palaavia lohikaunokaisia, joiden kyljissä olleita hylkeiden hyväilyjälkiä todistimme päivää aikaisemmin Snake-joella.

Nyt tiedän, ettei lohien säilyttäminen maailman suurimmassakaan lohijoessa ole ollut ihan ilmaista. Satoja ja satoja miljoonia lohien säilyttämiseen ja palautukseen on käytetty. Toki ei ole pieni myöskään se taloudellinen tuotto, jonka valjastettu joki USA:n energiataloudelle, maataloudelle ja vesiliikenteelle antaa.