Jäähyväisiä

Jotkut ovat kyselleet minulta sähköpostissa, miltä tuntuu, kun kotiinpaluu on edessä. Onko se vastenmielistä? Tekisikö mieli jäädä?

Come on guys! Ne ovat aivan turhia kysymyksiä yli viisikymppiselle. Tietysti on mukavaa palata kotiin. Aika aikaa kutakin ja sitten jotain muuta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö poislähtö olisi myös haikeaa.

Vuoden mittaan olemme tutustuneet kymmeniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Heidät on kohdattava myös eron hetkellä ja se ottaa joskus syvältäkin. Tänään hyvästelin työpaikalla mm. Waltin. Hän on yksi tutkimusjohtajista, joka ei alunperin halunnut ottaa minua Montlakeen. Myöhemmin hän kertoi minulle, ettei heillä oikeastaan viime vuonna ollut lupa ottaa yhtään vierailijaa yksikköön. Tiedän, että näin oli ja se mitä tapahtui ei ole henkilökohtaista. Olen vuoden aikana oppinut häneltä paljon ja luulen opettaneeni hänelle vähintään saman verran. Pienen alkukankeuden jälkeen meillä on ollut itse asiassa aika hauskaa.

Palautin iltapäivällä Lindalle upean purkin, jossa hän toi meille Huckleberry-Honey-Lemon-hilloaan. Lindalta olen saanut paljon sisäpiiritietoa, joka on auttanut minua ymmärtämään tutkimuslaitoksen kirjoittamattomia käytäntöjä. Luulen, että siitä on minulle hyötyä kotonakin. Ovathan kaikki organisaatiot aika samanlaisia. Itse autoin Lindaa suunnittelemaan kalaterveyskokeita. Uskon, että soveltamalla edes osaa keskustelujumme tuloksista, hän säästää satoja tuhansia dollareita koettaan kohden. Ja ellei sattuisi säästämään, hänen kokeidensa luottamusvälit kapenevat keskimäärin aikakin neljäkymmentä prosenttia.

John oli puhelinneuvottelussa, kun koputin ovelle. Muille kokouksen osallistujille hän ilmoitti poistuvansa puuteroimaan nenäänsä muutamaksi minuutiksi. Jäähyväiset olivat haikeat lämminhenkiset, onhan Johnin kanssa kierretty viikon verran Kolumbiajoella, purjehdittu Puget Soundilla ja isketty tarinaa puolen vuoden kahvituntien edestä. Ilman Johnia, monet omistakin tutkimusmatkoistamme olisivat olleet pintaturismia. Hänen pikkuvinkeillään osasimme etsiä oikeita kohteita. No, ei hätää. Luulen, että tapaan hänet syksyllä Helsingissä ja tarina jatkuu.

Jeff, jonka kanssa hoidan byrokraattiset muodollisuudet ensi viikolla kiitteli tänään viemästäni Suomea käsitelleestä kuvakirjasta. Kun kuuntelin häntä, olen varma, että suomalaiset, Suomi-aiheiset kuvakirjat on tarkoittu ainakin alaskalaisille ja suomalaisille. Meistä molemmista niissä kauniita kauniita kuvia Suomesta (Alaskasta).

Kauniina perjantai-iltapäivänä monet olivat lähteneet viikonlopun viettoon. Silti aikaa meni, kun hyvästelin it-nörtit Barryn ja Jimin. En unohda koskaan Barryn Forrest Gump-aksenttia ja sitä lämmintä uhrautuvaisuutta ja avuliaisuutta, jota hän osoitti, kun Dellini piti saada kytkettyä huippusuojattuun valtionverkkoon. Barry teki sen oivallisesti, minä sain kosolti extra palveluja eikä sääntöjä rikottu.

Melanien ja Mindyn kanssa muistelimme kevään kurssia. Molemmat olivat sen jälkeen analysoineet keräämiensä aineistojen informaatiomatriisit tarkkaan. Kuullessani heidän tyytyväisyytensä oppeihin en voinut olla kokematta pientä mielihyvää. Minulle opettajana se oli mieluisa tarinatuokio.

Ensi viikolla hyvästelyrumba jatkuu muiden kanssa, joskin Billin kanssa on ensin saatava vanha sablefish-aineisto käsikirjoitusasteelle.

Kotiin tullessa tapasin naapurin Miken. Muistelimme mennyttä vuotta ja totesimme yksituumaisesti, että olemme arvostaneet naapuruutemme ja yhteistyötämme korkealle. Mike, joka menetti loppusyksystä yöunensakin 64 kalliin ikkunaelementin takia, kertoi olleensa otettu, kun minä lupasin pitää niitä silmällä (korvalla) pari yötä ennenkuin hän sai ne kiinnitettyä paikoilleen. Itse kerroin taas olleeni ikionnellinen, kun hän hoiti postilaatikkoamme päivittäin aina, kun olimme päivääkin pidemmillä matkoilla.

Kuten sanottua, kotiin on mukava palata, mutta taakse jää myös upeita ihmissuhteita ja haikeutta. Toisaalta luulen, että myös sellaisia tarvitsemme.