Tilinpäätös

Arvoisa blogini lukija. Tänään oli vuoden kestäneen seattlelaisuuteni viimeinen päivä. Huomenna minulla ei ole asuntoa Seattlessa. En ole enää resident. Minulla ei ole lankapuhelinta eikä edes polkupyörää. Kännykkäni prepaid-lataus on aivan lopussa. Työpöytäni luovutin haikeana ja viisumikin menee umpeen neljän päivän päästä. Elämänmuutos on väistämätön.

Palautin juuri operaattorille kaapelimodeemini, joten en tällä viikolla ota vastaan ihasteluja enkä vihasteluja – Pahoittelen, sillä tiedän, että niihin sinulla olisi nyt aivan erityinen tarve.

Olen muutoinkin lähipäivinä suojautunut yhteydenotoilta. Hyvästelen tämän aamupäivän (teidän torstai-iltanne) ajan kollegojani. Pidämme kokouksen sable-fish-tutkimuksemme aika upeista tuloksista ja pakkaan loput tavarani. Niinpä pian tämän blogin auettua, valmistaudun lähtemään lentokentälle lentääkseni New Yorkin kautta Suomeen. Toivon olevani kotona lauantai-aamuna. Tuskin maltan odottaa pääsyä saunaan. Suomalaista kylmäsavukirjolohta odotan yhtä innolla kuin hyvää ruisleipääkin.

Onnekseni sain lennot heti huomisaamuksi. Tai pitäisikö kirjoittaa harmikseni, sillä lennon pitäisi lähteä heti kuuden jälkeen ja kentällä on oltava viimeistään kahta tuntia aiemmin. Kun taksien saantiin ei täällä voi yöaikaan luottaa (, vaikka firmoja on ainakin kahdeksan tai ehkä juuri siksi), varasin käyttööni pienen vuokra-auton. Se maksaa vain hieman enemmän kuin taksi ja sillä pääsee aivan lentoaseman hissille. Sen avulla olen voinut hoitaa myös muuttoon liittyviä asioitani. Ainoa vaiva oli sen noutaminen reilun 5 mailin päästä.

Kun ennen Seattleen lähtöäni ideoin blogin pitämistä, olin aika skeptinen koko touhulle. Pari, kolme vuotta sitten pidin koko hommaa joutavanpäiväisenä ajan haaskauksena. Ajatukseni kuitenkin lämpeni, kun seurasin blogin kautta tyttäreni vuotta Espanjassa. Toisaalta nyt huomaan, että blogi on pakottanut minua jäsentämään ja dokumentoimaan omaa ”vaihtarivuottani” tavalla, josta en voinut koskaan kuvitellakaan.

Takana on yli 230 blogisivua muistiinpanoina tältä meille ikimuistoiselta seikkailulta. Kun mukaan laskee sen, mitä työssä olen dokumentoinut, voi jo nyt sanoa, että tämän matkan saldo on rajusti positiivinen.

Blogi on ollut hyvä keino pitää yhteyttä teihin, hyvät blogin lukijat. Vaikka useimmissa tapauksissa yhteydenpito on ollut yksisuuntaista, olen jatkuvasti saanut myös upeita ja rohkaisevia kommentteja ja viestejä sähköpostiini. Kiitos niistä lähettäjille. Kiitos myös teille blogin lukijat.

Blogin pitäminen on opettanut minua internetin mahdollisuuksista, jotka ovat aika ilmeiset, mutta joita en itse aina ole tullut ajatelleeksi. Huomaan esimerkiksi, että arkiset muistiinpanoni Seattlen arjesta löytyvät aina ja heti ja järjestettyinä ”Unisesta”. Samaa ei voi sanoa muista muistiinpanoistani. Blogin sivuilla merkintäni ovat jaettavissa muiden kanssa, eivätkä ne vie tilaa omien koneidemme muisteissa.

Blogi ja siihen yhdistetty laskuri ovat oiva tapa opetella ymmärtämään netti-kommunikaatiota. Alustavan analyysini perusteella tiedän esimerkiksi sen, että suurimman yleisön internet-viestilleni saan tiistaina. Toki kiireisimmät ehättävät nettiin jo maanantai-aamuna, mutta tiistai ja jopa keskiviikko ovat varmempia. Torstainakin ”kuormaa” vielä riittää, mutta perjantaina turhien blogien lukemisesta ovat kiinnostuneita vain kaikkein innostuneimmat (tai pitkästyneimmät ;-). Toki meitäkin kokemuksen mukaan on - väliin aika paljonkin.

Eräs suomalainen julkkis-professori mainostaa, että hänen blogissaan käy 6000-10000 tirkistelijää viikossa. En voi ylpeillä moisilla massoilla. Blogiprofiiliani on, sen jälkeen kun avasin sen julkiseksi viime elokuu puolivälissä, käynyt katsomassa reilut 1600 katsojaa. Kun jotkut ovat mahdollisesti unohtaneet, että olen 53-vuotias ja miespuolinen blogikirjailija, ovat he voineet vilkaista sitä kaksikin kertaa. Niinpä uskon, että blogista vakavasti kiinnostuneita (tai huolestuneita) on ollut selvästi alle tuhat. Samankaltaiseen arvioon on päätynyt taustalla ollut blogilaskurini. Runsaan 10 kuukauden aikana blogin tekstien parissa vähintään 5 minuuttia viettäneiden joukko on karvan alle seitsemänsataa.

Laskuri kertoo myös sivuille palaavien määrän. Vaikken tunne teitä, hyvät blogini lukijat, tietää laskurini, että blogissa vähintään kolme kertaa käyneiden määrä on hieman yli sata. Sinne keskimäärin viikoittain palaavien määrä on noin kahdeksankymmentä. Joka päivä blogia lukevia on mös heitä, mutta heidän määrällään ei blogini uhkaa Hesarin sunnuntainumeroa. Heidän määränsä on noin 15, paitsi perjantaina ja lauantaina. Silloin on hiljaisempaa.

Kokeilemalla olen oppinut sen, kuinka blogiin saa paljon hittejä. Kannattaa valita blogin otsikot ja käytetyt avainsanat oikein. Esimerkiksi Pääsiäissaaren patsasjupakka toi sivuille noin neljätuhatta hittiä muutamassa päivässä. Useimmat poistuivat sivuiltani alle kahden minuutin. Kokeilin keväällä, kuumaan aikaan, ”avainsanoja” Ile ja Karverva. Sivuilla oli viikossa tuhansia kävijöitä, mutta taas ns. satunnaisia matkailijoita. Niinpä, jos haluatte imuroida huomiota ja saada tuhansia blogihittejä, kiinnittäkää huomiota avainsanoihin ja otsikoihin.

Pintajulkisuuden lisäksi suomalaisessa tajunnassa on kokemukseni mukaan muutamia kestoavainsanoja. Kuukausikaupalla hakukone suositteli minun blogiani niille, jotka hakivat netistä Palikkatestiä. Kummissani olen ollut siitä, että niin moni satunnainen vierailijani on hakenut netistä partaveistä tai hiomakiveä. Olisi varmaan markkinarakoa ko. hyödykkeille.

Jos kirjoitatte Yhdysvalloista ja haluatte paljon netti-vierailijoita, tuikatkaa tekstiin sana kiitospäivä. Se puree ympäri vuoden. Sanakombinaatiolla ”tippi ja suuruus” saa myös kosolti hittejä vaikka bloginne käsitteli mitä aihetta tahansa. Ilmeisesti energian hinnan nousu puree, sillä hyvin suosittu hakusanapari on ollut myös ”yläpohjan eristäminen”.

Hyvä blogi lukija, olen kuluneen vuoden aikana huomannut, että minulla on turhamainen tarve olla aina äänessä. En ole kuitenkaan siitä huolissani, sillä äänessä ollessani minua lohduttaa Leo Tolstoin paperillekin kirjoittama syvä viisaus. Se mukaan ihmisestä tulee onnellinen vasta, kun hän saa jakaa kokemuksensa toisten ihmisten kanssa. Tolstoin viisautta kuvallisessa muodossa jakaa viime vuonna levitykseen tullut upea elokuva ”Into the Wild”. Mielestäni samaa, ikuista aihetta julistaa myös Tommy Tabermanin runo, jossa hän kehnon ulkomuistini mukaan kirjoittaa: ”Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen”.

Arvoisa blogin lukija ja kommentoija. Kiitos sinulle tästä blogivuodesta.

Aaron

Kävin myymässä polkupyörät, joista maksoimme viime syksynä 390 dollaria kappale. Kun todistin, että ne oli ostettu samasta, Recycled Bicycles-nimisestä liikkeestä, kaveri maksoi kahdesta pyörästä 350 taalaa. Huono kauppa, sanoisi joku. Minusta taas aika edullinen. Pyörän "vuokraus" vuodeksi maksoi 215 dollaria pyörältä. Kun vuokraviikkoja kertyi päälle viisikymmentä ja maileja useita kymmeniä viikkoa kohden (väliin mentiin reilusti yli sadan mailin) ja kun hinta sisälsi pari ilmaista huoltoa ja yhden pinnojen uusinnan, pidin diiliämme ihan kohtalaisena. Vertailuna voin sanoa, että retkellämme San Juanin saarille olisimme maksaneet vähintään 50-90 dollaria pyöräpäivältä. Vaikka pidätte tätä selittelynä, muistutan, että ostimme pyörät uusina ja myimme ne käytettynä.

Palatessani pyöräliikkeestä nousin tuttuun tapaan bussiin numero 44 kohti kotia. 39.-kadun ja 15. avenuen pysäkiltä nousi kyytiin myös ihan tunnistettava autodiileri. ”Se kulkee tasaisesti kuin ilmatyynyalus”, hän kajotti blueberriinsä. ”Ja kokeilepa sen kiihtyvyyttä!” Jostain syystä puhelinavaruuden toinen pää ei ottanut innostuakseen. ”Ai gas-milage? No se on hyvän matkaa yli neljänkymmenen. Ota auto viikonlopuksi!”

Olen varma, että toisen pään kännykästä katkaistiin virta, koska diileri synkkeni ja alkoi kaivaa puhelinmuistiota. Uhri ei tainnut uskoa rajusti kiihtyvän ilmatyynyaluksen olevan hybridiruokainen.

Bussin takaovi aukesi ja sieltä kyytiin ponkaisi uusia tarkkailtavia. Kaikki muut olivat aika harmaan oloisia opiskelijatyttöjä ja -poikia, mutta yksi erottui selvästi joukosta. Hän oli pukeutunut siistiin farkkutakkiin ja puuvillahousuihin. Kasvot, kihara musta tukka ja "ihanat ruskeat silmät" olisivat varmasti tuoneet hakuja naistentansseissa. Epäilen, että tuosta hoikkavartaloisesta kansikuvapojasta olisi tapeltu. Sieltä hän nyt laahusti takaovelta kohti bussin etuosaa. Jokaisen penkin kohdalla hänen päänsä painui, ja hän kurkisti istuimen alle. Jotkut kiusaantuivat hieman siitä, kun hän pyysi nostamaan jalkoja, jotta voisi tarkistaa aluset paremmin. Ja aina kun pää nousi kaverin suusta pääsi äänekäs ”Umm”.

Luulen, että kaikki muutkin kanssamatkustajat olivat varuillaan. Minun on pakko tunnustaa, että tulin hieman levottomaksi, kun kaveri istuutui etummaiselle, vammaisille ja vanhuksille varatulle paikalle, ihan eteeni ja sanoi ”Umm”. Sitten hän huusi kovalla äänellä ”Hello Tom, how are you, Umm!” Kuljettaja, joka otti juuri uusia asiakkaita elokuvateatteri Neptunen pysäkiltä, kääntyi ja huudahti ”Nice to see you! I have not seen you for a long time. Where have you been?” Seurasi hiljaisuus ja “Umm”.

Kuski jatkoi matkaa ja huusi kaverille seuraavalla pysäkillä: “Muistatko Paulin, sen mustaviiksisen kuljettajan? Hän puhui aina sinusta. Hän kertoi pitävänsä sinusta”. ”Minusta, Umm”. ”Niin juuri, pitävänsä sinusta”.

Ylitettiin I5-valtatie ja kuski puhutteli taas kaveria: ”Olen pahoillani. Sinä muistit, että nimeni on Tom, mutta minun on pakko kysyä sinun nimeäsi uudelleen.” ”Umm, Aron”. ”Yhdellä vai kahdella aalla? ” Kahdella aalla, AARON, Umm!”

Kuljettaja mietti ja heitti perään: ” Aaron, ihan niin kuin Mooseksen veli! Tästä lähin muistan nimesi”.

Lähestyttiin Wallingfordia ja Tom hietti Aaronille uuden haasteen: " Pidätkö kesästä Aaron?". "Umm". "Minusta kesä on upeinta aikaa - persikat ja oregonilaiset pensasmustikat". "Umm, niin ja vesimelonit, mansikat ja jäätelö, jonka kanssa äiti tarjoaa mansikoita!" "Sitä juuri ajattelin Aaron."

Matkustimme hiljaisina muutaman minuutin. 46. kadun ja Phinneyn kulmassa jäimme pois etuovesta. Kiitin kyydistä, niin kuin täällä tehdään. Aaron tarkasti etummaisen penkin alusen ja kiitteli hänkin mukavasta matkasta. Kuljettaja puolestaan toivotti meidät tervetulleiksi seuraavallekin matkalle. Tiemme erosivat. Aaron lähti 46. katua kohden Fremont Avea. Itse ylitin tien, ostin päivälehden automaatista ja mietiskelin suomalaisen ja washingtonilaisen bussikulttuurin yhtäläisyyksiä ja eroja.

Hyviä uutisia

Palaavia punalohia

Tänä vuonna Kolumbiajokeen nousee enemmän punalohta kuin koskaan sitten vuoden 1955. Viime tiistaihin mennessä yli 215-tuhatta kalaa oli noussut ohi Bonnevillen voimalaitoksen. Myös Kolumbianjoen sivujoessa, Snake Riverissä olevan Lower Graniten voimalan kalaportaan oli tiistaina ohittanut lähes tuhat kudulle pyrkijää. Luvut ovat upeita, kun ottaa huomioon, että Kolumbiajoessa ko. lohilaji tuli uhanalaisten listalle vasta 1991. Jo tähän mennessä Snake-jokeen nousseiden kalojen määrä on yli 25-kertainen viime vuosien keskiarvoon verrattuna.

Lower Granite-voimalan kalaporras Snake-joessa

Saavutetut tulokset eivät ole ilmaisia. Täällä lasketaan, että paikalliset sähköntuottajat ”menettävät” nykyhinnoilla noin 750 miljoonaa dollaria vuodessa, kun vettä juoksutetaan keväisin kalaystävällisesti. Luku tuntuu suurelta. Se saattaa kuitenkin olla aika lähellä oikeaa. Kolumbiajoessa on nimittäin monia voimalaitoksia, jotka ovat teholtaan vähintään 10-kertaisia verrattuna Suomen suurimpaan Imatran vesivoimalaan. (Imatran kokoisia onkin sitten vielä enemmän).

Hauskaa tämän hauskan keskellä on kiista siitä, johtuuko suuri paluuaalto meressä vallinneista suotuisista olosuhteista vain juoksutuksista. Toisaalta, kun keskustellaan vaikkapa 0.75-miljardista dollarista, intohimoja riittää näinä tiukan dimen aikoina. Näyttää siltä, että meni hyvin tai huonosti, lohi ei jätä hiljaiseksi.

Paratiisi kukkii

Varmasti osa heistä oli puoliammattilaisia, jotka vaeltavat Mount Rainierin puistossa läpi vuoden. He ovat siellä jopa silloin, kun lunta on niin paljon, että kolmikerroksista taloista näkyvät vain savupiiput (Täällä sataa noin 28 metriä lunta vuodessa).

Eilinen tungos alueella ei syntynyt kuitenkaan ammattivaeltajista. Eilen oli ensimmäinen viikonloppu, kun tavalliset washingtonilaiset ja oregonilaiset ryntäsivät ihailemaan kevättä, joka Rainier-vuoren kansallispuiston eteläosassa räjähtää esiin hetkessä. Kasveilla on muutama viikko aikaa hoitaa lisääntymistehtävänsä ja on parasta porautua esiin jopa paksun lumen läpi. Kun elämänhaluiset haluavat aurinkoon yhtä aikaa, on kevään kukkaloisto upeampi kuin mikään syksyinen ruska. Huumaava kukkaloisto räjähtää esiin muutamassa päivässä tai korkeintaan viikossa. Näiden kasvien elämä on hurjaa kuin kvartaalitalous.

Parhaimmillaan tämä räjähdys on luultavasti ensi ja seuraavana viikonloppuna, mutta koska me ihailemme silloin Suomen loppukesää, oli pakko yrittää jo hieman etuajassa. Mutta niin oli päättänyt moni muukin. Porukkaa vaelsi lumihankien läpi ylös vuoristoniityille kuin Charlie Chaplinin elokuvassa Kultakuume. Nyt ei etsitty kultaa vaan upeita näkymiä ja kukintoja. Tietysti kaikki 6000 jalan korkeudessa olevat parkkipaikat olivat täynnä. Kuuden kilometrin mittaisen tienvarren sivuun varatuista parkkipaikoista paikat olivat varattu ehkä vain noin kolmen kilometrin matkalla. Sekin tiesi shuttle-bussille kuormaa. Ihmiset oli rahdattava autoilta polkujen alkuun. Myös Rainierin kansallispuiston ”ala-asemalla” Longmiren alueella ja Cougarrockissa parkkipaikat olivat iltapäivään mennessä täynnä.

Me olimme Paratiisissa. Se on Mount Rainierin kansallispuiston eteläinen osa, joka on keskimäärin 1600m meren pinnan tasosta. Nimen alueelle antoi vuonna 1885 alueen vuoret ensimmäisinä siirtolaisina ylittäneen perheen äiti. Rouva Virinda Longmire kohtasi saman alppiniittyjen kevään ja huumaavan kukkaloiston kuin me eilen. Oltiin Paratiisissa. Nykyisin se on Mount Rainierin kansallispuiston suosituin kohde. Alueella käy vuosittain 800 000 ihmistä.

Jäähyväisiä

Jotkut ovat kyselleet minulta sähköpostissa, miltä tuntuu, kun kotiinpaluu on edessä. Onko se vastenmielistä? Tekisikö mieli jäädä?

Come on guys! Ne ovat aivan turhia kysymyksiä yli viisikymppiselle. Tietysti on mukavaa palata kotiin. Aika aikaa kutakin ja sitten jotain muuta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö poislähtö olisi myös haikeaa.

Vuoden mittaan olemme tutustuneet kymmeniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Heidät on kohdattava myös eron hetkellä ja se ottaa joskus syvältäkin. Tänään hyvästelin työpaikalla mm. Waltin. Hän on yksi tutkimusjohtajista, joka ei alunperin halunnut ottaa minua Montlakeen. Myöhemmin hän kertoi minulle, ettei heillä oikeastaan viime vuonna ollut lupa ottaa yhtään vierailijaa yksikköön. Tiedän, että näin oli ja se mitä tapahtui ei ole henkilökohtaista. Olen vuoden aikana oppinut häneltä paljon ja luulen opettaneeni hänelle vähintään saman verran. Pienen alkukankeuden jälkeen meillä on ollut itse asiassa aika hauskaa.

Palautin iltapäivällä Lindalle upean purkin, jossa hän toi meille Huckleberry-Honey-Lemon-hilloaan. Lindalta olen saanut paljon sisäpiiritietoa, joka on auttanut minua ymmärtämään tutkimuslaitoksen kirjoittamattomia käytäntöjä. Luulen, että siitä on minulle hyötyä kotonakin. Ovathan kaikki organisaatiot aika samanlaisia. Itse autoin Lindaa suunnittelemaan kalaterveyskokeita. Uskon, että soveltamalla edes osaa keskustelujumme tuloksista, hän säästää satoja tuhansia dollareita koettaan kohden. Ja ellei sattuisi säästämään, hänen kokeidensa luottamusvälit kapenevat keskimäärin aikakin neljäkymmentä prosenttia.

John oli puhelinneuvottelussa, kun koputin ovelle. Muille kokouksen osallistujille hän ilmoitti poistuvansa puuteroimaan nenäänsä muutamaksi minuutiksi. Jäähyväiset olivat haikeat lämminhenkiset, onhan Johnin kanssa kierretty viikon verran Kolumbiajoella, purjehdittu Puget Soundilla ja isketty tarinaa puolen vuoden kahvituntien edestä. Ilman Johnia, monet omistakin tutkimusmatkoistamme olisivat olleet pintaturismia. Hänen pikkuvinkeillään osasimme etsiä oikeita kohteita. No, ei hätää. Luulen, että tapaan hänet syksyllä Helsingissä ja tarina jatkuu.

Jeff, jonka kanssa hoidan byrokraattiset muodollisuudet ensi viikolla kiitteli tänään viemästäni Suomea käsitelleestä kuvakirjasta. Kun kuuntelin häntä, olen varma, että suomalaiset, Suomi-aiheiset kuvakirjat on tarkoittu ainakin alaskalaisille ja suomalaisille. Meistä molemmista niissä kauniita kauniita kuvia Suomesta (Alaskasta).

Kauniina perjantai-iltapäivänä monet olivat lähteneet viikonlopun viettoon. Silti aikaa meni, kun hyvästelin it-nörtit Barryn ja Jimin. En unohda koskaan Barryn Forrest Gump-aksenttia ja sitä lämmintä uhrautuvaisuutta ja avuliaisuutta, jota hän osoitti, kun Dellini piti saada kytkettyä huippusuojattuun valtionverkkoon. Barry teki sen oivallisesti, minä sain kosolti extra palveluja eikä sääntöjä rikottu.

Melanien ja Mindyn kanssa muistelimme kevään kurssia. Molemmat olivat sen jälkeen analysoineet keräämiensä aineistojen informaatiomatriisit tarkkaan. Kuullessani heidän tyytyväisyytensä oppeihin en voinut olla kokematta pientä mielihyvää. Minulle opettajana se oli mieluisa tarinatuokio.

Ensi viikolla hyvästelyrumba jatkuu muiden kanssa, joskin Billin kanssa on ensin saatava vanha sablefish-aineisto käsikirjoitusasteelle.

Kotiin tullessa tapasin naapurin Miken. Muistelimme mennyttä vuotta ja totesimme yksituumaisesti, että olemme arvostaneet naapuruutemme ja yhteistyötämme korkealle. Mike, joka menetti loppusyksystä yöunensakin 64 kalliin ikkunaelementin takia, kertoi olleensa otettu, kun minä lupasin pitää niitä silmällä (korvalla) pari yötä ennenkuin hän sai ne kiinnitettyä paikoilleen. Itse kerroin taas olleeni ikionnellinen, kun hän hoiti postilaatikkoamme päivittäin aina, kun olimme päivääkin pidemmillä matkoilla.

Kuten sanottua, kotiin on mukava palata, mutta taakse jää myös upeita ihmissuhteita ja haikeutta. Toisaalta luulen, että myös sellaisia tarvitsemme.

Satsi

Unohdin ne viime heinäkuussa, kun hankimme tuliaisia. Onneksi meillä kävi vieraita Suomesta ja huomasin pyytää heitä tuomaan kolme kappaletta noita Roman Schatzin kirjoja Suomesta Rakkaudella - From Finland with Love jaettavaksi ystäville kotiinlähdön haikeina hetkinä. (Kaunis kiitos vaimon siskon perheelle saamistamme kirjoista).

Aivan kuten arvelinkin, Schatzin pieni kirja, joka on luettavissa sekä suomeksi että englanniksi on ollut jättimenestys. Annoin yhden kappaleen Johnille, joka hekotteli sitä minulle päiväkausia. John, joka on käynyt Suomessa, kertoi Schatzin auttaneen häntä ymmärtämään mm. avantouintia. ”It is the sisu, stamina, toughness”, hän sanoi ja jatkoi hyväntahtoista hekottelua. "Jäiden sekaan vaikka väkisin. On virrankehittäjät ja Sisu".

Toisen kappaleen kirjasta annoin tällä viikolla Jeffille. Ajattelin, että se olisi hyvä lahjaidea illalliselle mentäessä. Niin se olikin, mutta Jeff oli jo lukenut monta lukua. Hän piti kädessään lahjaansa ja kaivoi salkustaan esiin Johnin saaman kappaleen, joka näyttää kiertävän villinä instituutissa. Kirjan suosio selittää hauskat huulet, joita kuulen kollegoilta ja parin pitämäni kurssin opiskelijoilta.

Myös Jeff tuntui nauttineen Schatzin mehukkaasta sisun kuvauksesta. Vielä syvemmin hänelle oli jäänyt mieleen luku ”Marraskuun ja helmikuun välinen yö”, kuvaus talven kaamoksesta. Niin tuttua myös minulle sanoi Jeff, joka on Alaskan poikia.

Sekä Johnia että Jeffiä hieman epäilytti luku, jossa Schatz paljastaa Suomen kielen yleisimmän sanan. No, sehän on vittu. ”Kyllä se on yleisessä käytössä”, sanoin. "Erityisesti sitä käyttävät pääkaupunkiseudun lähiöalueiden teinitytöt. Myös tilastot osoittavat sen mahdin niinkuin Schatz kirjoittaa", kerroin. Kollegat katsoivat minua mietteliäinä, mutta ei heillä siinä muu auttanut kuin uskoa. Schatz kirjoitti ja Kettunen todisti.

Amerikkalaisilla kalantutkijoilla on käsissään salainen ase, Schatzin kirja. Varokaahan, ettette joudu sen uhriksi. Luettuaan sen he tunnistavat teidät suomalaisiksi ainakin, jos turhaan lausutte mahtisanan Vittu. Sen jälkeen mikään muukaan ei ole teillä hallinnassa. Kun käryää suomalaiseksi, paljastaa Schatz loputkin.

Finnit

Olen lukenut hänen artikkeleitaan Seattle Post-Intelligenceristä. Hän on lehden vakituinen toimittaja. Kaverin sukunimi on itäsuomalainen - kuin Kettunen tai Korhonen. Etunimeksi on jutuissa merkitty Levi, mikä ei tuttuudestaan huolimatta viittaa suomalaiseen hiihtokeskukseen. Tiedän sen varmasti, sillä tapasin eilisillä illallisilla hänen vanhempansa ja he vahvistivat, ettei viittaa.

Paitsi menyn myös illalliselle kutsuttujen suhteen Jeff ja Emily olivat nähneet paljon vaivaa. Paikalla olivat tietysti John ja Lynn, joiden kanssa olemme viettäneet iltaa useamminkin. Yllätyksemme paikalle oli kutsuttu myös Steve ja Ann, jotka ovat todellisia Suomen ystäviä. Steven isoisä muutti Itärannikolle Kuhmosta ja hänen isänsä oli ensimmäisen polven amerikkalainen. Silti oikein suomalainen isä. Pisti Steven töihin jo 12-vuotiaana. Kun työnantaja maksoi huonosti ja lopuksi vielä varasti puolet kesähankkeista, isä sai aikaan sen, Steve on nykyisin tunnettu ay-aktiivi. Hän ajaa muutoinkin aktiivisesti ihmisten etuja mm. paikallisen sivistysliiton puheenjohtajana.

Illan keskustelunaiheet pyörivät Suomen ympärillä. Steve ja Ann olivat olleet toissakesänä Suomessa ja lähialueilla. Kierrokseen oli mahtunut vierailuja mm. Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Turkuun ja Kuhmoon. Oltiin serkkujen luona ja hauskaa oli. Jos en olisi suomalainen, olisin heidän kuvauksensa perusteella täysin varma, että Suomi on paratiisi. Vaikka amerikanvieraat olivat ihastelleet myös Pietarin ja Tallinnan kauneutta, Suomi oli paras.

Ann, opettaja kun on, ihasteli suomalaista koulujärjestelmää. Erityisen viehättynyt hän oli siitä, että kaikille annetaan tilaisuus. Se ei toki ole minulle uutta, sillä olen ollut ainakin kolmessa esitelmätilaisuudessa, jossa Suomea on käytetty koulutuksen mallimaana. Ajatusta suitsuttavat myös paikalliset demokraattiset lehdet ja niinpä myös illallisen osallistujat olivat asiasta yksimielisiä. Mekään emme halunneet lopputulosta himmentää, vaikka tiedämme hyvin, että esimerkiksi opettajia voisi arvostaa paljon korkeammalle vaikkapa maksamalla heille parempaa palkkaa.

Ann ihasteli myös suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää ja musiikki- ja taidekoulutusta, joka antaa kaikille lahjakkaille lapsille mahdollisuuden kehittyä. Hän perusti katsomuksensa Kuhmossa tekemiinsä havaintoihin.

Olin tavattoman yllättynyt, että sekä illallisvieraat ja isännät tunsivat melkoisesti Talvisodan historiaa. Vuosiluvut eivät olleet aivan kohdallaan, mutta jopa taisteluiden paikat olivat. Osansa historian tuntemukseen oli antanut Tuntematon sotilas – elokuva, jonka useimmat olivat nähneet. Steve paljastui suomalaisen elokuvan friikiksi ja kävimme upean sanailun mm. Leningrad Cowboysien tarinasta.

Suomen ylistys oli päästä käsistä, kun Ann vertasi Helsinkiä Alaskan Ancorageen ja Fairbanksiin. Helsingissä kukkivat ruusut, kun Alaskassa kärvistellään sumussa. Yritin ehtiä vertailussa hätiin, sillä Ann ei tullut ajatelleeksi, että upea isäntämme Jeff on alun perin Alaskan poikia. Puolustaakseni Jeffiä, ilmoitin seuraavalla matkallani varaavani ainakin pariviikkoisen kiertelyyn Alaskassa.

Paitsi juhannusruusuillaan, Helsinki oli vakuuttanut Steven ja Annin suomalaisten rehellisyydestä. Esimerkkinä he mainitsivat suomalaiset autokauppiaat. Heidän poikansa olivat nimittäin Euroopan matkallaan ostaneet Helsingistä käytetyn auton ja pistäytyneet sillä Sisiliassa. Poistulomatkalla he olivat Tukholmassa myöhästyneet Helsingin laivasta ja kiertäneet kotiin Haaparannan kautta. Sakkokierroksesta tuli heille ongelma. Aikaa lentokoneen lähtöön oli vain tunteja ja autostakin piti päästä eroon. Niinpä pojat soittivat aamuyöllä auton heille myyneelle kosladiilerille. Tämä osti pojilta aamulla auton takaisin (samalla hinnalla) ja ajoi heidät vielä kentälle. On siinä Hotakaisellakin ihmettelemistä.

Sanoin Stevelle jossain vaiheessa, että heidän Suomi-kehunsa on tekemässä vaimoni ja minut hyvin noloksi ja ahdistuneeksi ;-). Hän oli hieman ymmällään, mutta selitin, että suomalainen ei kestä yhtä asiaa – yletöntä onnistumista ja kehua. Suomalaisena Steve tuli heti hätiin. Hän lohdutteli minua ja sanoi, että on Suomessa jotain negatiivistakin: ”Suomalainen olut on surkeaa. Se on paljon surkeampaa kuin venäläinen olut”. Näin oli amerikkalainen raatimme matkansa aikana päätellyt. ”Venäläinen olut”, ihmettelin. ”Niin, niin”, sanoi Steve. ”Jos puhut Pietarissa juomastasi oluesta, epäilen että olet juonut suomalaisten perustaman panimon olutta". Koska Steve oli päättänyt auttaa minua masennuksessa, hän lohdutteli myös venäläisen oluen olevan huonoa ja tsekkiläisen. Hänen mielestään ainoaa oikeaa olutta ovat seattlelaiset mikropanimoiden alet. Koska Steve on tinkimätön etutaistelija, alistuin ajatukseen. Seattlelainen olut on parasta. Minä olin puolestani taas onnellinen, koska en kestä olla täydellinen suomalainen.