Aaron

Kävin myymässä polkupyörät, joista maksoimme viime syksynä 390 dollaria kappale. Kun todistin, että ne oli ostettu samasta, Recycled Bicycles-nimisestä liikkeestä, kaveri maksoi kahdesta pyörästä 350 taalaa. Huono kauppa, sanoisi joku. Minusta taas aika edullinen. Pyörän "vuokraus" vuodeksi maksoi 215 dollaria pyörältä. Kun vuokraviikkoja kertyi päälle viisikymmentä ja maileja useita kymmeniä viikkoa kohden (väliin mentiin reilusti yli sadan mailin) ja kun hinta sisälsi pari ilmaista huoltoa ja yhden pinnojen uusinnan, pidin diiliämme ihan kohtalaisena. Vertailuna voin sanoa, että retkellämme San Juanin saarille olisimme maksaneet vähintään 50-90 dollaria pyöräpäivältä. Vaikka pidätte tätä selittelynä, muistutan, että ostimme pyörät uusina ja myimme ne käytettynä.

Palatessani pyöräliikkeestä nousin tuttuun tapaan bussiin numero 44 kohti kotia. 39.-kadun ja 15. avenuen pysäkiltä nousi kyytiin myös ihan tunnistettava autodiileri. ”Se kulkee tasaisesti kuin ilmatyynyalus”, hän kajotti blueberriinsä. ”Ja kokeilepa sen kiihtyvyyttä!” Jostain syystä puhelinavaruuden toinen pää ei ottanut innostuakseen. ”Ai gas-milage? No se on hyvän matkaa yli neljänkymmenen. Ota auto viikonlopuksi!”

Olen varma, että toisen pään kännykästä katkaistiin virta, koska diileri synkkeni ja alkoi kaivaa puhelinmuistiota. Uhri ei tainnut uskoa rajusti kiihtyvän ilmatyynyaluksen olevan hybridiruokainen.

Bussin takaovi aukesi ja sieltä kyytiin ponkaisi uusia tarkkailtavia. Kaikki muut olivat aika harmaan oloisia opiskelijatyttöjä ja -poikia, mutta yksi erottui selvästi joukosta. Hän oli pukeutunut siistiin farkkutakkiin ja puuvillahousuihin. Kasvot, kihara musta tukka ja "ihanat ruskeat silmät" olisivat varmasti tuoneet hakuja naistentansseissa. Epäilen, että tuosta hoikkavartaloisesta kansikuvapojasta olisi tapeltu. Sieltä hän nyt laahusti takaovelta kohti bussin etuosaa. Jokaisen penkin kohdalla hänen päänsä painui, ja hän kurkisti istuimen alle. Jotkut kiusaantuivat hieman siitä, kun hän pyysi nostamaan jalkoja, jotta voisi tarkistaa aluset paremmin. Ja aina kun pää nousi kaverin suusta pääsi äänekäs ”Umm”.

Luulen, että kaikki muutkin kanssamatkustajat olivat varuillaan. Minun on pakko tunnustaa, että tulin hieman levottomaksi, kun kaveri istuutui etummaiselle, vammaisille ja vanhuksille varatulle paikalle, ihan eteeni ja sanoi ”Umm”. Sitten hän huusi kovalla äänellä ”Hello Tom, how are you, Umm!” Kuljettaja, joka otti juuri uusia asiakkaita elokuvateatteri Neptunen pysäkiltä, kääntyi ja huudahti ”Nice to see you! I have not seen you for a long time. Where have you been?” Seurasi hiljaisuus ja “Umm”.

Kuski jatkoi matkaa ja huusi kaverille seuraavalla pysäkillä: “Muistatko Paulin, sen mustaviiksisen kuljettajan? Hän puhui aina sinusta. Hän kertoi pitävänsä sinusta”. ”Minusta, Umm”. ”Niin juuri, pitävänsä sinusta”.

Ylitettiin I5-valtatie ja kuski puhutteli taas kaveria: ”Olen pahoillani. Sinä muistit, että nimeni on Tom, mutta minun on pakko kysyä sinun nimeäsi uudelleen.” ”Umm, Aron”. ”Yhdellä vai kahdella aalla? ” Kahdella aalla, AARON, Umm!”

Kuljettaja mietti ja heitti perään: ” Aaron, ihan niin kuin Mooseksen veli! Tästä lähin muistan nimesi”.

Lähestyttiin Wallingfordia ja Tom hietti Aaronille uuden haasteen: " Pidätkö kesästä Aaron?". "Umm". "Minusta kesä on upeinta aikaa - persikat ja oregonilaiset pensasmustikat". "Umm, niin ja vesimelonit, mansikat ja jäätelö, jonka kanssa äiti tarjoaa mansikoita!" "Sitä juuri ajattelin Aaron."

Matkustimme hiljaisina muutaman minuutin. 46. kadun ja Phinneyn kulmassa jäimme pois etuovesta. Kiitin kyydistä, niin kuin täällä tehdään. Aaron tarkasti etummaisen penkin alusen ja kiitteli hänkin mukavasta matkasta. Kuljettaja puolestaan toivotti meidät tervetulleiksi seuraavallekin matkalle. Tiemme erosivat. Aaron lähti 46. katua kohden Fremont Avea. Itse ylitin tien, ostin päivälehden automaatista ja mietiskelin suomalaisen ja washingtonilaisen bussikulttuurin yhtäläisyyksiä ja eroja.