Inssi

Soitin kollegalleni Seattlen satamasta viime perjantaina puoli seitsemältä. Olin lähtenyt kotoa 5.55 bussille, joka saapui 6.03. Aamuvirkku kollegani oli hyvillään, kun ilmoitin, että Bainbridge-saaren lautta olisi perillä 7.25. Hän noutaisi minut ja menisimme inssiin, hänen farmarimersullaan, jota sain lainata. Matkaa lauttasatamasta Poulsbon katsastusasemalle on noin 15 mailia.

Olin treenannut Mersun käyttöä parin tunnin ajan edellisen viikon lauantaina. Se tuntui autolta. Automaattivaihteen käytön olin palauttanut mieleen jo aiemmalla retkellämme vuoristoon kolmisen viikkoa sitten. Matka tehtiin perheautoa suuremmalla letukalla, jollaista halusimme kerran elämässämme kokeilla.

Kävimme aamukahvilla ja ilmoittauduimme. Seattlelaisen lupaviraston jälkeen Poulsbo oli rauhoittava. Lupaviraston teatterisali oli lähes identtinen kaupunkisalin kanssa, mutta Poulsbossa me olimme ainoat asiakkaat. Ei ollut jonoja, ainakaan viime perjantaina. Lisäksi minulle oli jo etukäteen puhelimessa sanottu, etten tarvitse jonotusnumeroa.

Esitin passini, sain testilomakkeen ja sitten odottamaan, parkkipaikalle ruutuun, johon oli kirjoitettu ”test drivers”. Pihaan tuli ruskea Mercury, joka ajoi toisaalle, tavalliseen parkkiruutuun. Kuskin paikalla punotti 16-vuotias miehenalku. Tukeva testaaja piti hänelle vakavahenkisen puhuttelun ja kertoi lopuksi pojan läpäisseen ajokokeen. Olisittepa nähneet sisällä odottaneen äidin riemun. No, pojankin oli vaikea pidätellä hymynkarettaan.

Tuli minun vuoroni. Kollega oli valmistanut minua testiin kertomalla, että aamun kolmesta 16-vuotiaasta kaksi oli mennyt läpi ja yksi reputtanut. Lähdimme matkaan. Ajo tuntui helpolta, vaikkeivat tietyön alaiset kaistat olleetkaan selvät. Taskuparkki meni kuin ennenkin, small potatoes. Sitten testaaja pyysi minua parkkeeraamaan punaisen aidan viereen ja olettamaan, että olemme mäessä. Käänsin pyörät oikeaan asentoon jalkakäytävää vasten ja pistin automaatin P:lle. Testaaja pyysi tämän jälkeen peruuttelemaan, kiertämään risteyksiä, peruuttamaan vilkkaalle kadulle ja tekemään kaikenlaisia temppuja. Lopulta palasimme rauhallisesti asemalle. Sain nuhteet, koska en ollut parkkeeratessani painanut mersun käsijarrua pohjaan. Hiljaisuuden jälkeen testaaja ilmoitti, että olin läpäissyt testin 93 scorella 100:sta.

En kehdannut kertoa, että en Suomessa oikeastaan koskaan käytä käsijarrua. Opin tyylini vuonna 1987, kun käsijarruni jäätyi 3 viikoksi ja senkin jälkeen sain 1000 markan laskun. Olin ajanut jäisellä juuttuneella käsijarrulla ja muutkin jäässä olleet Ladan jarrut piti korjata.

Miellyttävää maaseudun lupa-asemalla oli se, että maksettuani $25 ajokortin lunastusmaksua, pääsin papereineni heti passikuvaan ja minulle tulostettiin väliaikainen ajokortti. En jonottanut kertaakaan, en toki kaduillakaan. Koko homma kesti 35 minuuttia, kokeineen. Seattlelaisella asemalla olisin jonottanut vähintään kolme kertaa ja neljä tuntia ja liikenteessä puoli tuntia lisää.

Miellyttävää USA:ssa on pistelaskusysteemi. Ajokokeessa tulee saavuttaa vähintään 80 pistettä sadasta. Suomessa saisi luultavasti tehdä korkeintaan 20 pisteen edestä virheitä. Ajattelutavoissa on eroja. Toiset saavuttavat, toiset mokaavat. Mieleen tulee ero myös kielikuvissa. Englanninkielinen ”goes mad”, mutta suomalainen tulee hulluksi. Menemisessä ja tulemisessa on eroja.

Kuvauksen ajokokeesta löydät osoitteesta:

http://www.dol.wa.gov/driverslicense/drivingtest.html