Tilinpäätös

Arvoisa blogini lukija. Tänään oli vuoden kestäneen seattlelaisuuteni viimeinen päivä. Huomenna minulla ei ole asuntoa Seattlessa. En ole enää resident. Minulla ei ole lankapuhelinta eikä edes polkupyörää. Kännykkäni prepaid-lataus on aivan lopussa. Työpöytäni luovutin haikeana ja viisumikin menee umpeen neljän päivän päästä. Elämänmuutos on väistämätön.

Palautin juuri operaattorille kaapelimodeemini, joten en tällä viikolla ota vastaan ihasteluja enkä vihasteluja – Pahoittelen, sillä tiedän, että niihin sinulla olisi nyt aivan erityinen tarve.

Olen muutoinkin lähipäivinä suojautunut yhteydenotoilta. Hyvästelen tämän aamupäivän (teidän torstai-iltanne) ajan kollegojani. Pidämme kokouksen sable-fish-tutkimuksemme aika upeista tuloksista ja pakkaan loput tavarani. Niinpä pian tämän blogin auettua, valmistaudun lähtemään lentokentälle lentääkseni New Yorkin kautta Suomeen. Toivon olevani kotona lauantai-aamuna. Tuskin maltan odottaa pääsyä saunaan. Suomalaista kylmäsavukirjolohta odotan yhtä innolla kuin hyvää ruisleipääkin.

Onnekseni sain lennot heti huomisaamuksi. Tai pitäisikö kirjoittaa harmikseni, sillä lennon pitäisi lähteä heti kuuden jälkeen ja kentällä on oltava viimeistään kahta tuntia aiemmin. Kun taksien saantiin ei täällä voi yöaikaan luottaa (, vaikka firmoja on ainakin kahdeksan tai ehkä juuri siksi), varasin käyttööni pienen vuokra-auton. Se maksaa vain hieman enemmän kuin taksi ja sillä pääsee aivan lentoaseman hissille. Sen avulla olen voinut hoitaa myös muuttoon liittyviä asioitani. Ainoa vaiva oli sen noutaminen reilun 5 mailin päästä.

Kun ennen Seattleen lähtöäni ideoin blogin pitämistä, olin aika skeptinen koko touhulle. Pari, kolme vuotta sitten pidin koko hommaa joutavanpäiväisenä ajan haaskauksena. Ajatukseni kuitenkin lämpeni, kun seurasin blogin kautta tyttäreni vuotta Espanjassa. Toisaalta nyt huomaan, että blogi on pakottanut minua jäsentämään ja dokumentoimaan omaa ”vaihtarivuottani” tavalla, josta en voinut koskaan kuvitellakaan.

Takana on yli 230 blogisivua muistiinpanoina tältä meille ikimuistoiselta seikkailulta. Kun mukaan laskee sen, mitä työssä olen dokumentoinut, voi jo nyt sanoa, että tämän matkan saldo on rajusti positiivinen.

Blogi on ollut hyvä keino pitää yhteyttä teihin, hyvät blogin lukijat. Vaikka useimmissa tapauksissa yhteydenpito on ollut yksisuuntaista, olen jatkuvasti saanut myös upeita ja rohkaisevia kommentteja ja viestejä sähköpostiini. Kiitos niistä lähettäjille. Kiitos myös teille blogin lukijat.

Blogin pitäminen on opettanut minua internetin mahdollisuuksista, jotka ovat aika ilmeiset, mutta joita en itse aina ole tullut ajatelleeksi. Huomaan esimerkiksi, että arkiset muistiinpanoni Seattlen arjesta löytyvät aina ja heti ja järjestettyinä ”Unisesta”. Samaa ei voi sanoa muista muistiinpanoistani. Blogin sivuilla merkintäni ovat jaettavissa muiden kanssa, eivätkä ne vie tilaa omien koneidemme muisteissa.

Blogi ja siihen yhdistetty laskuri ovat oiva tapa opetella ymmärtämään netti-kommunikaatiota. Alustavan analyysini perusteella tiedän esimerkiksi sen, että suurimman yleisön internet-viestilleni saan tiistaina. Toki kiireisimmät ehättävät nettiin jo maanantai-aamuna, mutta tiistai ja jopa keskiviikko ovat varmempia. Torstainakin ”kuormaa” vielä riittää, mutta perjantaina turhien blogien lukemisesta ovat kiinnostuneita vain kaikkein innostuneimmat (tai pitkästyneimmät ;-). Toki meitäkin kokemuksen mukaan on - väliin aika paljonkin.

Eräs suomalainen julkkis-professori mainostaa, että hänen blogissaan käy 6000-10000 tirkistelijää viikossa. En voi ylpeillä moisilla massoilla. Blogiprofiiliani on, sen jälkeen kun avasin sen julkiseksi viime elokuu puolivälissä, käynyt katsomassa reilut 1600 katsojaa. Kun jotkut ovat mahdollisesti unohtaneet, että olen 53-vuotias ja miespuolinen blogikirjailija, ovat he voineet vilkaista sitä kaksikin kertaa. Niinpä uskon, että blogista vakavasti kiinnostuneita (tai huolestuneita) on ollut selvästi alle tuhat. Samankaltaiseen arvioon on päätynyt taustalla ollut blogilaskurini. Runsaan 10 kuukauden aikana blogin tekstien parissa vähintään 5 minuuttia viettäneiden joukko on karvan alle seitsemänsataa.

Laskuri kertoo myös sivuille palaavien määrän. Vaikken tunne teitä, hyvät blogini lukijat, tietää laskurini, että blogissa vähintään kolme kertaa käyneiden määrä on hieman yli sata. Sinne keskimäärin viikoittain palaavien määrä on noin kahdeksankymmentä. Joka päivä blogia lukevia on mös heitä, mutta heidän määrällään ei blogini uhkaa Hesarin sunnuntainumeroa. Heidän määränsä on noin 15, paitsi perjantaina ja lauantaina. Silloin on hiljaisempaa.

Kokeilemalla olen oppinut sen, kuinka blogiin saa paljon hittejä. Kannattaa valita blogin otsikot ja käytetyt avainsanat oikein. Esimerkiksi Pääsiäissaaren patsasjupakka toi sivuille noin neljätuhatta hittiä muutamassa päivässä. Useimmat poistuivat sivuiltani alle kahden minuutin. Kokeilin keväällä, kuumaan aikaan, ”avainsanoja” Ile ja Karverva. Sivuilla oli viikossa tuhansia kävijöitä, mutta taas ns. satunnaisia matkailijoita. Niinpä, jos haluatte imuroida huomiota ja saada tuhansia blogihittejä, kiinnittäkää huomiota avainsanoihin ja otsikoihin.

Pintajulkisuuden lisäksi suomalaisessa tajunnassa on kokemukseni mukaan muutamia kestoavainsanoja. Kuukausikaupalla hakukone suositteli minun blogiani niille, jotka hakivat netistä Palikkatestiä. Kummissani olen ollut siitä, että niin moni satunnainen vierailijani on hakenut netistä partaveistä tai hiomakiveä. Olisi varmaan markkinarakoa ko. hyödykkeille.

Jos kirjoitatte Yhdysvalloista ja haluatte paljon netti-vierailijoita, tuikatkaa tekstiin sana kiitospäivä. Se puree ympäri vuoden. Sanakombinaatiolla ”tippi ja suuruus” saa myös kosolti hittejä vaikka bloginne käsitteli mitä aihetta tahansa. Ilmeisesti energian hinnan nousu puree, sillä hyvin suosittu hakusanapari on ollut myös ”yläpohjan eristäminen”.

Hyvä blogi lukija, olen kuluneen vuoden aikana huomannut, että minulla on turhamainen tarve olla aina äänessä. En ole kuitenkaan siitä huolissani, sillä äänessä ollessani minua lohduttaa Leo Tolstoin paperillekin kirjoittama syvä viisaus. Se mukaan ihmisestä tulee onnellinen vasta, kun hän saa jakaa kokemuksensa toisten ihmisten kanssa. Tolstoin viisautta kuvallisessa muodossa jakaa viime vuonna levitykseen tullut upea elokuva ”Into the Wild”. Mielestäni samaa, ikuista aihetta julistaa myös Tommy Tabermanin runo, jossa hän kehnon ulkomuistini mukaan kirjoittaa: ”Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen”.

Arvoisa blogin lukija ja kommentoija. Kiitos sinulle tästä blogivuodesta.

Aaron

Kävin myymässä polkupyörät, joista maksoimme viime syksynä 390 dollaria kappale. Kun todistin, että ne oli ostettu samasta, Recycled Bicycles-nimisestä liikkeestä, kaveri maksoi kahdesta pyörästä 350 taalaa. Huono kauppa, sanoisi joku. Minusta taas aika edullinen. Pyörän "vuokraus" vuodeksi maksoi 215 dollaria pyörältä. Kun vuokraviikkoja kertyi päälle viisikymmentä ja maileja useita kymmeniä viikkoa kohden (väliin mentiin reilusti yli sadan mailin) ja kun hinta sisälsi pari ilmaista huoltoa ja yhden pinnojen uusinnan, pidin diiliämme ihan kohtalaisena. Vertailuna voin sanoa, että retkellämme San Juanin saarille olisimme maksaneet vähintään 50-90 dollaria pyöräpäivältä. Vaikka pidätte tätä selittelynä, muistutan, että ostimme pyörät uusina ja myimme ne käytettynä.

Palatessani pyöräliikkeestä nousin tuttuun tapaan bussiin numero 44 kohti kotia. 39.-kadun ja 15. avenuen pysäkiltä nousi kyytiin myös ihan tunnistettava autodiileri. ”Se kulkee tasaisesti kuin ilmatyynyalus”, hän kajotti blueberriinsä. ”Ja kokeilepa sen kiihtyvyyttä!” Jostain syystä puhelinavaruuden toinen pää ei ottanut innostuakseen. ”Ai gas-milage? No se on hyvän matkaa yli neljänkymmenen. Ota auto viikonlopuksi!”

Olen varma, että toisen pään kännykästä katkaistiin virta, koska diileri synkkeni ja alkoi kaivaa puhelinmuistiota. Uhri ei tainnut uskoa rajusti kiihtyvän ilmatyynyaluksen olevan hybridiruokainen.

Bussin takaovi aukesi ja sieltä kyytiin ponkaisi uusia tarkkailtavia. Kaikki muut olivat aika harmaan oloisia opiskelijatyttöjä ja -poikia, mutta yksi erottui selvästi joukosta. Hän oli pukeutunut siistiin farkkutakkiin ja puuvillahousuihin. Kasvot, kihara musta tukka ja "ihanat ruskeat silmät" olisivat varmasti tuoneet hakuja naistentansseissa. Epäilen, että tuosta hoikkavartaloisesta kansikuvapojasta olisi tapeltu. Sieltä hän nyt laahusti takaovelta kohti bussin etuosaa. Jokaisen penkin kohdalla hänen päänsä painui, ja hän kurkisti istuimen alle. Jotkut kiusaantuivat hieman siitä, kun hän pyysi nostamaan jalkoja, jotta voisi tarkistaa aluset paremmin. Ja aina kun pää nousi kaverin suusta pääsi äänekäs ”Umm”.

Luulen, että kaikki muutkin kanssamatkustajat olivat varuillaan. Minun on pakko tunnustaa, että tulin hieman levottomaksi, kun kaveri istuutui etummaiselle, vammaisille ja vanhuksille varatulle paikalle, ihan eteeni ja sanoi ”Umm”. Sitten hän huusi kovalla äänellä ”Hello Tom, how are you, Umm!” Kuljettaja, joka otti juuri uusia asiakkaita elokuvateatteri Neptunen pysäkiltä, kääntyi ja huudahti ”Nice to see you! I have not seen you for a long time. Where have you been?” Seurasi hiljaisuus ja “Umm”.

Kuski jatkoi matkaa ja huusi kaverille seuraavalla pysäkillä: “Muistatko Paulin, sen mustaviiksisen kuljettajan? Hän puhui aina sinusta. Hän kertoi pitävänsä sinusta”. ”Minusta, Umm”. ”Niin juuri, pitävänsä sinusta”.

Ylitettiin I5-valtatie ja kuski puhutteli taas kaveria: ”Olen pahoillani. Sinä muistit, että nimeni on Tom, mutta minun on pakko kysyä sinun nimeäsi uudelleen.” ”Umm, Aron”. ”Yhdellä vai kahdella aalla? ” Kahdella aalla, AARON, Umm!”

Kuljettaja mietti ja heitti perään: ” Aaron, ihan niin kuin Mooseksen veli! Tästä lähin muistan nimesi”.

Lähestyttiin Wallingfordia ja Tom hietti Aaronille uuden haasteen: " Pidätkö kesästä Aaron?". "Umm". "Minusta kesä on upeinta aikaa - persikat ja oregonilaiset pensasmustikat". "Umm, niin ja vesimelonit, mansikat ja jäätelö, jonka kanssa äiti tarjoaa mansikoita!" "Sitä juuri ajattelin Aaron."

Matkustimme hiljaisina muutaman minuutin. 46. kadun ja Phinneyn kulmassa jäimme pois etuovesta. Kiitin kyydistä, niin kuin täällä tehdään. Aaron tarkasti etummaisen penkin alusen ja kiitteli hänkin mukavasta matkasta. Kuljettaja puolestaan toivotti meidät tervetulleiksi seuraavallekin matkalle. Tiemme erosivat. Aaron lähti 46. katua kohden Fremont Avea. Itse ylitin tien, ostin päivälehden automaatista ja mietiskelin suomalaisen ja washingtonilaisen bussikulttuurin yhtäläisyyksiä ja eroja.

Hyviä uutisia

Palaavia punalohia

Tänä vuonna Kolumbiajokeen nousee enemmän punalohta kuin koskaan sitten vuoden 1955. Viime tiistaihin mennessä yli 215-tuhatta kalaa oli noussut ohi Bonnevillen voimalaitoksen. Myös Kolumbianjoen sivujoessa, Snake Riverissä olevan Lower Graniten voimalan kalaportaan oli tiistaina ohittanut lähes tuhat kudulle pyrkijää. Luvut ovat upeita, kun ottaa huomioon, että Kolumbiajoessa ko. lohilaji tuli uhanalaisten listalle vasta 1991. Jo tähän mennessä Snake-jokeen nousseiden kalojen määrä on yli 25-kertainen viime vuosien keskiarvoon verrattuna.

Lower Granite-voimalan kalaporras Snake-joessa

Saavutetut tulokset eivät ole ilmaisia. Täällä lasketaan, että paikalliset sähköntuottajat ”menettävät” nykyhinnoilla noin 750 miljoonaa dollaria vuodessa, kun vettä juoksutetaan keväisin kalaystävällisesti. Luku tuntuu suurelta. Se saattaa kuitenkin olla aika lähellä oikeaa. Kolumbiajoessa on nimittäin monia voimalaitoksia, jotka ovat teholtaan vähintään 10-kertaisia verrattuna Suomen suurimpaan Imatran vesivoimalaan. (Imatran kokoisia onkin sitten vielä enemmän).

Hauskaa tämän hauskan keskellä on kiista siitä, johtuuko suuri paluuaalto meressä vallinneista suotuisista olosuhteista vain juoksutuksista. Toisaalta, kun keskustellaan vaikkapa 0.75-miljardista dollarista, intohimoja riittää näinä tiukan dimen aikoina. Näyttää siltä, että meni hyvin tai huonosti, lohi ei jätä hiljaiseksi.

Paratiisi kukkii

Varmasti osa heistä oli puoliammattilaisia, jotka vaeltavat Mount Rainierin puistossa läpi vuoden. He ovat siellä jopa silloin, kun lunta on niin paljon, että kolmikerroksista taloista näkyvät vain savupiiput (Täällä sataa noin 28 metriä lunta vuodessa).

Eilinen tungos alueella ei syntynyt kuitenkaan ammattivaeltajista. Eilen oli ensimmäinen viikonloppu, kun tavalliset washingtonilaiset ja oregonilaiset ryntäsivät ihailemaan kevättä, joka Rainier-vuoren kansallispuiston eteläosassa räjähtää esiin hetkessä. Kasveilla on muutama viikko aikaa hoitaa lisääntymistehtävänsä ja on parasta porautua esiin jopa paksun lumen läpi. Kun elämänhaluiset haluavat aurinkoon yhtä aikaa, on kevään kukkaloisto upeampi kuin mikään syksyinen ruska. Huumaava kukkaloisto räjähtää esiin muutamassa päivässä tai korkeintaan viikossa. Näiden kasvien elämä on hurjaa kuin kvartaalitalous.

Parhaimmillaan tämä räjähdys on luultavasti ensi ja seuraavana viikonloppuna, mutta koska me ihailemme silloin Suomen loppukesää, oli pakko yrittää jo hieman etuajassa. Mutta niin oli päättänyt moni muukin. Porukkaa vaelsi lumihankien läpi ylös vuoristoniityille kuin Charlie Chaplinin elokuvassa Kultakuume. Nyt ei etsitty kultaa vaan upeita näkymiä ja kukintoja. Tietysti kaikki 6000 jalan korkeudessa olevat parkkipaikat olivat täynnä. Kuuden kilometrin mittaisen tienvarren sivuun varatuista parkkipaikoista paikat olivat varattu ehkä vain noin kolmen kilometrin matkalla. Sekin tiesi shuttle-bussille kuormaa. Ihmiset oli rahdattava autoilta polkujen alkuun. Myös Rainierin kansallispuiston ”ala-asemalla” Longmiren alueella ja Cougarrockissa parkkipaikat olivat iltapäivään mennessä täynnä.

Me olimme Paratiisissa. Se on Mount Rainierin kansallispuiston eteläinen osa, joka on keskimäärin 1600m meren pinnan tasosta. Nimen alueelle antoi vuonna 1885 alueen vuoret ensimmäisinä siirtolaisina ylittäneen perheen äiti. Rouva Virinda Longmire kohtasi saman alppiniittyjen kevään ja huumaavan kukkaloiston kuin me eilen. Oltiin Paratiisissa. Nykyisin se on Mount Rainierin kansallispuiston suosituin kohde. Alueella käy vuosittain 800 000 ihmistä.

Jäähyväisiä

Jotkut ovat kyselleet minulta sähköpostissa, miltä tuntuu, kun kotiinpaluu on edessä. Onko se vastenmielistä? Tekisikö mieli jäädä?

Come on guys! Ne ovat aivan turhia kysymyksiä yli viisikymppiselle. Tietysti on mukavaa palata kotiin. Aika aikaa kutakin ja sitten jotain muuta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö poislähtö olisi myös haikeaa.

Vuoden mittaan olemme tutustuneet kymmeniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Heidät on kohdattava myös eron hetkellä ja se ottaa joskus syvältäkin. Tänään hyvästelin työpaikalla mm. Waltin. Hän on yksi tutkimusjohtajista, joka ei alunperin halunnut ottaa minua Montlakeen. Myöhemmin hän kertoi minulle, ettei heillä oikeastaan viime vuonna ollut lupa ottaa yhtään vierailijaa yksikköön. Tiedän, että näin oli ja se mitä tapahtui ei ole henkilökohtaista. Olen vuoden aikana oppinut häneltä paljon ja luulen opettaneeni hänelle vähintään saman verran. Pienen alkukankeuden jälkeen meillä on ollut itse asiassa aika hauskaa.

Palautin iltapäivällä Lindalle upean purkin, jossa hän toi meille Huckleberry-Honey-Lemon-hilloaan. Lindalta olen saanut paljon sisäpiiritietoa, joka on auttanut minua ymmärtämään tutkimuslaitoksen kirjoittamattomia käytäntöjä. Luulen, että siitä on minulle hyötyä kotonakin. Ovathan kaikki organisaatiot aika samanlaisia. Itse autoin Lindaa suunnittelemaan kalaterveyskokeita. Uskon, että soveltamalla edes osaa keskustelujumme tuloksista, hän säästää satoja tuhansia dollareita koettaan kohden. Ja ellei sattuisi säästämään, hänen kokeidensa luottamusvälit kapenevat keskimäärin aikakin neljäkymmentä prosenttia.

John oli puhelinneuvottelussa, kun koputin ovelle. Muille kokouksen osallistujille hän ilmoitti poistuvansa puuteroimaan nenäänsä muutamaksi minuutiksi. Jäähyväiset olivat haikeat lämminhenkiset, onhan Johnin kanssa kierretty viikon verran Kolumbiajoella, purjehdittu Puget Soundilla ja isketty tarinaa puolen vuoden kahvituntien edestä. Ilman Johnia, monet omistakin tutkimusmatkoistamme olisivat olleet pintaturismia. Hänen pikkuvinkeillään osasimme etsiä oikeita kohteita. No, ei hätää. Luulen, että tapaan hänet syksyllä Helsingissä ja tarina jatkuu.

Jeff, jonka kanssa hoidan byrokraattiset muodollisuudet ensi viikolla kiitteli tänään viemästäni Suomea käsitelleestä kuvakirjasta. Kun kuuntelin häntä, olen varma, että suomalaiset, Suomi-aiheiset kuvakirjat on tarkoittu ainakin alaskalaisille ja suomalaisille. Meistä molemmista niissä kauniita kauniita kuvia Suomesta (Alaskasta).

Kauniina perjantai-iltapäivänä monet olivat lähteneet viikonlopun viettoon. Silti aikaa meni, kun hyvästelin it-nörtit Barryn ja Jimin. En unohda koskaan Barryn Forrest Gump-aksenttia ja sitä lämmintä uhrautuvaisuutta ja avuliaisuutta, jota hän osoitti, kun Dellini piti saada kytkettyä huippusuojattuun valtionverkkoon. Barry teki sen oivallisesti, minä sain kosolti extra palveluja eikä sääntöjä rikottu.

Melanien ja Mindyn kanssa muistelimme kevään kurssia. Molemmat olivat sen jälkeen analysoineet keräämiensä aineistojen informaatiomatriisit tarkkaan. Kuullessani heidän tyytyväisyytensä oppeihin en voinut olla kokematta pientä mielihyvää. Minulle opettajana se oli mieluisa tarinatuokio.

Ensi viikolla hyvästelyrumba jatkuu muiden kanssa, joskin Billin kanssa on ensin saatava vanha sablefish-aineisto käsikirjoitusasteelle.

Kotiin tullessa tapasin naapurin Miken. Muistelimme mennyttä vuotta ja totesimme yksituumaisesti, että olemme arvostaneet naapuruutemme ja yhteistyötämme korkealle. Mike, joka menetti loppusyksystä yöunensakin 64 kalliin ikkunaelementin takia, kertoi olleensa otettu, kun minä lupasin pitää niitä silmällä (korvalla) pari yötä ennenkuin hän sai ne kiinnitettyä paikoilleen. Itse kerroin taas olleeni ikionnellinen, kun hän hoiti postilaatikkoamme päivittäin aina, kun olimme päivääkin pidemmillä matkoilla.

Kuten sanottua, kotiin on mukava palata, mutta taakse jää myös upeita ihmissuhteita ja haikeutta. Toisaalta luulen, että myös sellaisia tarvitsemme.

Satsi

Unohdin ne viime heinäkuussa, kun hankimme tuliaisia. Onneksi meillä kävi vieraita Suomesta ja huomasin pyytää heitä tuomaan kolme kappaletta noita Roman Schatzin kirjoja Suomesta Rakkaudella - From Finland with Love jaettavaksi ystäville kotiinlähdön haikeina hetkinä. (Kaunis kiitos vaimon siskon perheelle saamistamme kirjoista).

Aivan kuten arvelinkin, Schatzin pieni kirja, joka on luettavissa sekä suomeksi että englanniksi on ollut jättimenestys. Annoin yhden kappaleen Johnille, joka hekotteli sitä minulle päiväkausia. John, joka on käynyt Suomessa, kertoi Schatzin auttaneen häntä ymmärtämään mm. avantouintia. ”It is the sisu, stamina, toughness”, hän sanoi ja jatkoi hyväntahtoista hekottelua. "Jäiden sekaan vaikka väkisin. On virrankehittäjät ja Sisu".

Toisen kappaleen kirjasta annoin tällä viikolla Jeffille. Ajattelin, että se olisi hyvä lahjaidea illalliselle mentäessä. Niin se olikin, mutta Jeff oli jo lukenut monta lukua. Hän piti kädessään lahjaansa ja kaivoi salkustaan esiin Johnin saaman kappaleen, joka näyttää kiertävän villinä instituutissa. Kirjan suosio selittää hauskat huulet, joita kuulen kollegoilta ja parin pitämäni kurssin opiskelijoilta.

Myös Jeff tuntui nauttineen Schatzin mehukkaasta sisun kuvauksesta. Vielä syvemmin hänelle oli jäänyt mieleen luku ”Marraskuun ja helmikuun välinen yö”, kuvaus talven kaamoksesta. Niin tuttua myös minulle sanoi Jeff, joka on Alaskan poikia.

Sekä Johnia että Jeffiä hieman epäilytti luku, jossa Schatz paljastaa Suomen kielen yleisimmän sanan. No, sehän on vittu. ”Kyllä se on yleisessä käytössä”, sanoin. "Erityisesti sitä käyttävät pääkaupunkiseudun lähiöalueiden teinitytöt. Myös tilastot osoittavat sen mahdin niinkuin Schatz kirjoittaa", kerroin. Kollegat katsoivat minua mietteliäinä, mutta ei heillä siinä muu auttanut kuin uskoa. Schatz kirjoitti ja Kettunen todisti.

Amerikkalaisilla kalantutkijoilla on käsissään salainen ase, Schatzin kirja. Varokaahan, ettette joudu sen uhriksi. Luettuaan sen he tunnistavat teidät suomalaisiksi ainakin, jos turhaan lausutte mahtisanan Vittu. Sen jälkeen mikään muukaan ei ole teillä hallinnassa. Kun käryää suomalaiseksi, paljastaa Schatz loputkin.

Finnit

Olen lukenut hänen artikkeleitaan Seattle Post-Intelligenceristä. Hän on lehden vakituinen toimittaja. Kaverin sukunimi on itäsuomalainen - kuin Kettunen tai Korhonen. Etunimeksi on jutuissa merkitty Levi, mikä ei tuttuudestaan huolimatta viittaa suomalaiseen hiihtokeskukseen. Tiedän sen varmasti, sillä tapasin eilisillä illallisilla hänen vanhempansa ja he vahvistivat, ettei viittaa.

Paitsi menyn myös illalliselle kutsuttujen suhteen Jeff ja Emily olivat nähneet paljon vaivaa. Paikalla olivat tietysti John ja Lynn, joiden kanssa olemme viettäneet iltaa useamminkin. Yllätyksemme paikalle oli kutsuttu myös Steve ja Ann, jotka ovat todellisia Suomen ystäviä. Steven isoisä muutti Itärannikolle Kuhmosta ja hänen isänsä oli ensimmäisen polven amerikkalainen. Silti oikein suomalainen isä. Pisti Steven töihin jo 12-vuotiaana. Kun työnantaja maksoi huonosti ja lopuksi vielä varasti puolet kesähankkeista, isä sai aikaan sen, Steve on nykyisin tunnettu ay-aktiivi. Hän ajaa muutoinkin aktiivisesti ihmisten etuja mm. paikallisen sivistysliiton puheenjohtajana.

Illan keskustelunaiheet pyörivät Suomen ympärillä. Steve ja Ann olivat olleet toissakesänä Suomessa ja lähialueilla. Kierrokseen oli mahtunut vierailuja mm. Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Turkuun ja Kuhmoon. Oltiin serkkujen luona ja hauskaa oli. Jos en olisi suomalainen, olisin heidän kuvauksensa perusteella täysin varma, että Suomi on paratiisi. Vaikka amerikanvieraat olivat ihastelleet myös Pietarin ja Tallinnan kauneutta, Suomi oli paras.

Ann, opettaja kun on, ihasteli suomalaista koulujärjestelmää. Erityisen viehättynyt hän oli siitä, että kaikille annetaan tilaisuus. Se ei toki ole minulle uutta, sillä olen ollut ainakin kolmessa esitelmätilaisuudessa, jossa Suomea on käytetty koulutuksen mallimaana. Ajatusta suitsuttavat myös paikalliset demokraattiset lehdet ja niinpä myös illallisen osallistujat olivat asiasta yksimielisiä. Mekään emme halunneet lopputulosta himmentää, vaikka tiedämme hyvin, että esimerkiksi opettajia voisi arvostaa paljon korkeammalle vaikkapa maksamalla heille parempaa palkkaa.

Ann ihasteli myös suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää ja musiikki- ja taidekoulutusta, joka antaa kaikille lahjakkaille lapsille mahdollisuuden kehittyä. Hän perusti katsomuksensa Kuhmossa tekemiinsä havaintoihin.

Olin tavattoman yllättynyt, että sekä illallisvieraat ja isännät tunsivat melkoisesti Talvisodan historiaa. Vuosiluvut eivät olleet aivan kohdallaan, mutta jopa taisteluiden paikat olivat. Osansa historian tuntemukseen oli antanut Tuntematon sotilas – elokuva, jonka useimmat olivat nähneet. Steve paljastui suomalaisen elokuvan friikiksi ja kävimme upean sanailun mm. Leningrad Cowboysien tarinasta.

Suomen ylistys oli päästä käsistä, kun Ann vertasi Helsinkiä Alaskan Ancorageen ja Fairbanksiin. Helsingissä kukkivat ruusut, kun Alaskassa kärvistellään sumussa. Yritin ehtiä vertailussa hätiin, sillä Ann ei tullut ajatelleeksi, että upea isäntämme Jeff on alun perin Alaskan poikia. Puolustaakseni Jeffiä, ilmoitin seuraavalla matkallani varaavani ainakin pariviikkoisen kiertelyyn Alaskassa.

Paitsi juhannusruusuillaan, Helsinki oli vakuuttanut Steven ja Annin suomalaisten rehellisyydestä. Esimerkkinä he mainitsivat suomalaiset autokauppiaat. Heidän poikansa olivat nimittäin Euroopan matkallaan ostaneet Helsingistä käytetyn auton ja pistäytyneet sillä Sisiliassa. Poistulomatkalla he olivat Tukholmassa myöhästyneet Helsingin laivasta ja kiertäneet kotiin Haaparannan kautta. Sakkokierroksesta tuli heille ongelma. Aikaa lentokoneen lähtöön oli vain tunteja ja autostakin piti päästä eroon. Niinpä pojat soittivat aamuyöllä auton heille myyneelle kosladiilerille. Tämä osti pojilta aamulla auton takaisin (samalla hinnalla) ja ajoi heidät vielä kentälle. On siinä Hotakaisellakin ihmettelemistä.

Sanoin Stevelle jossain vaiheessa, että heidän Suomi-kehunsa on tekemässä vaimoni ja minut hyvin noloksi ja ahdistuneeksi ;-). Hän oli hieman ymmällään, mutta selitin, että suomalainen ei kestä yhtä asiaa – yletöntä onnistumista ja kehua. Suomalaisena Steve tuli heti hätiin. Hän lohdutteli minua ja sanoi, että on Suomessa jotain negatiivistakin: ”Suomalainen olut on surkeaa. Se on paljon surkeampaa kuin venäläinen olut”. Näin oli amerikkalainen raatimme matkansa aikana päätellyt. ”Venäläinen olut”, ihmettelin. ”Niin, niin”, sanoi Steve. ”Jos puhut Pietarissa juomastasi oluesta, epäilen että olet juonut suomalaisten perustaman panimon olutta". Koska Steve oli päättänyt auttaa minua masennuksessa, hän lohdutteli myös venäläisen oluen olevan huonoa ja tsekkiläisen. Hänen mielestään ainoaa oikeaa olutta ovat seattlelaiset mikropanimoiden alet. Koska Steve on tinkimätön etutaistelija, alistuin ajatukseen. Seattlelainen olut on parasta. Minä olin puolestani taas onnellinen, koska en kestä olla täydellinen suomalainen.

Lohen fileointi

Punalohen (Sockeye) tämänvuotisen vuosiluokan ennustetaan olevan aiempia vuosia suuremman. Joillain alueilla sen kalastus on jo alkanut. Täällä harrastetaan paljon pyydystä ja päästä kalastusta, mutta erityisesti punalohta kalastetaan myös kotiin kannettavaksi. Edessä on kalan perkuu ja fileointi.

Paikallisen Seattle P-I:n tämän päivän verkkolehdessä on videovinkki lohikalan fileoinnista. Vaikka sen antaa The Oceanaire Seafood Room-ravintolan huippukokki, en ole vakuuttunut sen tehokkuudesta. Mm. käsitykseni parhaasta fileointiveitsestä on erilainen. Samaten kokin käyttämä sahaustekniikka ei minua vakuuta. En muista myöskään kalastusmestari Jäntin sitä käyttäneen. En ole aiemmin kokeillut myöskään tehdä sormireikää pyrstönahkaan.

Toki huippukokki kalansa tuntee. Veitsi on selvästi terävä, monet vinkeistä ovat hyödyllisiä ja lopputulos kaunis. Mutta, kuten kollegani John totesi: "... he obviously didn't learn how to filet
a fish correctly from a 'real' fisherman.".

Runsaita filesaantoja, kaikille, tasapuolisesti!

Kotiinpaluu

Lohenpoikasen paluu joesta mereen on uhkapeliä. Matkalla sitä vaanivat monenlaiset saalistajat mm. hylkeet ja vesilinnut. Rakennetussa ympäristössä myös tekniset ratkaisut ohjaavat paluun onnistumista. Tämän blogin ensimmäisessä kuvassa ovat smolttitykit, joihin lohenpoikaset houkutellaan virtauksia säätelemällä ja joiden kautta ne päätyvät makeasta "järvivedestä" jokisuuhun (kanavan suulle). Useimmat poikasista on merkattu ja merkit luetaan (kalat tunnistetaan) tykkiputken laajennusosassa olevalla laitteella.

Jotta virtaus ei runnoisi poikasia, osa vedestä kuvan mukaisesti poistetaan ennen kuin tykki laukaisee poikasen eteenpäin. Näin liike-energiaa on vähemmän ja poikanen selviytyy mereen vähemmin vaurioin.

Manse

Manchesterin aseman ulkoallasaluetta.

NOAA:n Manchesterin tutkimusaseman suurin tutkimuksellinen haaste on vuosikaudet ollut Kolumbiajoen ja muiden lähialueen jokien lohilajien ja -kantojen pelastaminen sukupuutolta. Viimeisten vuosien aikana viljelyyn on otettu myös muita kalalajeja. Niitä ovat mm. sablefish, pallas (Alaskan halibut), lingcod ja yksi rockfish-laji.

Sablefish on erinomaisen makunsa ja runsaan rasvapitoisuutensa takia täällä himoittu ruokakalalaji, josta maksetaan kalakaupassa helposti jopa 40 dollaria paunalta eli 55 euroa kilolta. Jopa huippu-chefit, jota täällä karsastavat viljeltyä kalaa, ovat aika valmiita käyttämään sablefishiä. Siitä täällä kaavaillaankin yhtä läpimurtolajia amerikkalaiselle kalanviljelyelinkeinolle. Tällä hetkellä sablefishin tutkimus on kuitenkin vielä varsin alkutekijöissä. Parhaillaan kalalle haetaan sopivaa rehusekoitusta, jota sitten voitaisiin käyttää vertailulähtötasona viljelytutkimuksen tuloksia arvioitaessa. Samaten lajille ominaiset sairaudet ja viljelytekniikat ovat työn alla.

Pallasta asemalle on otettu viljelyyn, mutta mikäli olen ymmärtänyt oikein, varsinainen intensiivinen tutkimustyö on vielä kaukana tulevaisuudessa.

Kalanpoikasten "puurokattila", jossa elävää ruokaa.

Rock-fish lajit ovat vähentyneet huolestuttavasti länsirannikolla. Uhan alla olevan rockfishin viljely on yhteistyöprojekti Seattlen akvaarion kanssa. Kun akvaarion kalat tulevat kutuikään, siirretään osa niistä monistettavaksi Manchesterin asemalla, missä sille on hyvät edellytykset. Osa kasvatetuista kaloista palautetaan luonnollisiin elinympäristöihinsä.

Lingcodin poikasia totutetaan keinorehuun. Alla leväannostelija (neliö) ja päällä keinorehuannostelija.

Myös Lingcodin kannat ovat huvenneet mm. rajusti kasvavien merileijona- ja hyljekantojen aiheuttaman paineen takia. Lingcodin viljelyhanke on yhteistyöprojekti NOAA:n, Washingtonin osavaltion ja urheilusukeltajien välillä. Paikalliset urheilusukeltajat avustavat mädinhankinnassa ja heillä on aivan keskeinen rooli myös hankkeen rahoituksen hankinnassa.

Kevät

Mt. Rainier (4392m) näkyy Sunrisen keskuksen taustalla.

Washingtonin alueella oleva (Kallio)vuoristo ja Mt. Rainier heräävät tänä vuonna myöhäiseen kevääseen. Huippujen läntisellä, meren puoleisella osalla lunta on vielä niin paljon, ettei siellä paljon vaellella. Itäpuolella sensijaan, jopa 5000-8000 jalassa, kevät pukkaa esiin täydellä teholla. Niinpä Mt. Rainierin (länsipuoliselle) Paradisen alueelle ei ole vielä asiaa vielä pariin viikkoon. Vuoren itäpuolella oleva Sunrisen keskus sensijaan kerää paikalliset vaeltajat ja muut turistit. Lämmintä jopa 2500 metrissä on yli hellerajan ja sekös hellii. Mieltä kiihottavat myös upeat vuoristoniityt, joilta löytyy mm. kuvien kukkia, väliin upeaksi loistoksi.

Täydellistä, upeinta kukkaloistoa odotellaan Paradiseen. Upeita vuoristokukkia pukkaa kuitenkin myös Sunrisen puolella. Kevät on tullut ilmastomuutoksen sekoittamaan vuoristoon.

Seattlessa kärvistellään vuosisadan kuivuuden kourissa. Kaupungissa ei ole satanut 40 vuorokauteen. Hellettä sensijaan riittää. Sitä on jatkunut jo 1.5 kuukautta. Vuoristoniityillä kuivuus taitaa lumisen talven jälkeen olla jopa siunaus. Ainakin kukat kukkivat.












Vierailijalle kaupunki ja vuoristo näyttävät upeimman puolensa. Paikalliset sensijaan pelkäävät metsäpalojen leviävän pian myös Washingtoniin.

Miken talo

Naapurin Miken talo alkaa olla valmis. Viimeisen kuukauden aikana hän ja taas ihan uudet meksikolaiset rakennusmiehet - ties monennetko - ovat paklanneet ja maalanneet huoneita asumiskuntoon. Ymmärsin Miken puheista, että pienistä viivytyksistä huolimatta aikataulu pitää. En epäile sitä, kun olen tutustunut häneen. Aikataulut pitävät ja jämpti on näin.

Kollegani John, joka poimi meidät eilen purjehdusretkelle, tutki Miken rakennusta oudon kauan. Tutki, vaikka meillä oli kiire todistamaan auringonlaskua ja täyden kuun nousua. Kun nousimme autoon, hän kysyi oliko Miken talo uusi? Vaikka heitämme Johnin kanssa välillä aika raskastakin tarinaa, jouduin toteamaan, että uusi se ainakin minun mielestäni on. ”Ettei vain remontoitu”, heitti John. ”Come on guy”, sanoin Johnille. ”Rakensiko hän sen tyhjälle tontille”, kiinnosti Johnia. ”Olihan siinä aiemmin pikkumökki, mutta Mike purki sen pois”, sanoin. ”Omistiko Mike edellisen mökin”, tenttasi John. ”Sanoi omistaneensa jo kolmisen vuotta”, vastasin. ”Purkiko sen kokonaan”, haastoi John. ”Maahan taisivat jäädä vanhan talon perustukset, mutta ei niillä kyllä mitään virkaa minusta ollut”, sanoin. ”Asia on selvä, Mike remontoi”, tokaisi John. ”Kerro enemmän”, sanoin. ”Okei Juhani, anna kun selitän”, sanoi John. ”Jos kerran vanhoja perustuksia ja seiniä on käytetty hyväksi uuden osan rakentamisessa, talo on kind of remodeled”, valisti John. ”Minusta se on rakennettu uudestaan”, hölmistelin. ”Juhani, et vieläkään taida saada jujun päästä kiinni?”. ”Olen aika hidas”, sanoin, vaikka aloin hieman jo aavistella.

Aprikointini muuttui tiedoksi, kun John valisti, että vanhan, omassa omistuksessa olleen talon ”remodelointi” ei vaadi niitä hitaasti anottavia ja kalliita lupia, joita uuden rakentaminen vaatisi. Siksi Mike ainoastaan remontoi talon ja homma meni sutjakasti.

Kuultuani Johnin selonteon, minulle valkeni myös yleensä niin rationaalisen Miken outo käytös rakennuksen alkuvaiheessa. Hänhän purki paikalla olleen vanhan mökkirähjän heti aluksi. Hän purki sen lähes maan tasalle, lähes kokonaan. Koko ajan rakennuksessa oli kuitenkin pieni pala lattiaa ja ainakin muutama seinäkannatin pystyssä. Hetkellä, jolloin viimeiset seinäkannattimet kaadettiin alas, oli uusi perusta valettu ja yksi talon alemman kerroksen seinistä nostettu pystyyn. Vanha talo oli ja on siis koko ajan olemassa, vaikkei sitä ehkä Suomessa vanhaksi taloksi sanottaisi.

Minua harmittaa. Olen ottanut valokuvia Miken rakennusprosessista, mutta tärkein jäi puuttumaan. Minun olisi pitänyt kuvata vanhan talon remontin vaiheita eikä uuden talon rakennusta. Perusteellinen remontti on täällä nimittäin juridis-yhteiskunnallinen kuvattava, kun uudisrakennus on mielenkiintoinen rakennusteknisesti. Kaksi hyvin erilaista asiaa.

Miken remontissa 50 neliön yksikerroksinen mökki muuttui yli 300 neliön kaksi ja puolikerrokseksi taloksi. Mökistä jäljelle jäi kuution verran betonivalua, joka taitaa historiallisena koristaa talon rossipohjaa. Ihan selvästä remontista siinä minustakin oli kysymys.

Innovaatio

Oheisissa kuvissa sitä on, viljelyssä olevaa levää. En tiedä sen nimeä, mutta tiedän jotain sen viljelyominaisuuksista.

Ensiksikin, se kasvaa nopeasti. Tällä hetkellä, ilman suurempaa virittelyä se kasvaa vankeudessakin 7 prosenttia päivässä, jopa kuvan mukaisissa ”kylpyammeissa”. Kun sille luodaan optimaaliset olosuhteet, odotetaan sen kasvavan ainakin 15 prosenttia päivässä.

Toiseksi, se nauttii eniten lämpötiloista, jotka pyörivät 10-12 asteen välillä.

Se on sisäsiisti ja auttaa puhtaanapidossa muitakin. Se nimittäin tykkää syödä mm. kalanpaskaa ( eksakti maataloustieteellinen ilmaisu lienee kalansonta, kirj. huom.) ja muuntaa sitä hyödynnettäväksi biomassaksi.

Sitä voi syödä. Sen maku altaalla vivahtaa suklaaseen. Joku tosin väittää, että mainittu maku johtuu vedessä olevasta sonnasta. Asiasta on erilaisia näkemyksiä.

Sitä ei kannata syödä. Se on siihen liian arvokasta. Sen voi nimittäin käyttää paljon jalompaan tarkoitukseen - naamaryppyjen oikomiseen ja muiden ihon ikäkurttujen korjaukseen ja huoltoon.

North West Fisheries Centerin alkuunpanemista viljelyhankkeista levähanke on kai ns. innovaatio. Se ei enää olekaan meidän liittovaltion viljelyagenttien ohjauksessa. Kosmetiikkateollisuus osti sen omakseen. Sillä on tarkoitus tehdä rahaa. Kyllä maailmassa kurttuja rasvattavaksi riittää.

Vesirakennusta

Klikkaa kuvia suurentaaksesi

Opiskelin 1970-luvulla vesirakennusta, mutta vasta tutustuminen kalanrehujen suunnitteluun on ohjannut minut modernin vesirakennusteorian lähteille.

Mitäkö tarkoitan? No tarkoitan sitä, että 70-luvulla vesi oli vettä ja sen virtausta tai virtauksen pysäyttämistä hallittiin käyttäen avuksi pääasiassa hydrauliikan teoriaa. Parhaimmillaankin perinteiset vedet korkeintaan puhdistettiin käyttäen hydrauliikan lisäksi hyväksi hieman vesikemiaa.

Nykyaikaiset vedet sen sijaan rakennetaan alusta alkaen ja siihen taas tarvitaan paitsi kemiaa, myös seosten suunnittelun teoriaa. Kun kalanrehupuolella sotkemme sekaisin proteiineja, rasvaa ja joitain sidosaineita, aloittavat modernit vesirakentajat tislatusta vedestä ja rakentavat siihen tarvittavat mömmöt, panevat pulloon ja myyvät kalliilla. Elämme markkinataloudessa.

Ero perinteisen ja modernin vesirakennuksen välillä on vähän samanlainen kuin ero perinteisen paksuvirtasähkötekniikan ja digitaalitekniikan välillä. Edellisessä sähköä käytetään hyväksi vain välillisesti ja jälkimmäisessä mennään sen sisään.

Mistä tämä höpinä sai alkunsa? No, se sai alkunsa huhtikuussa, kun kaksi teinityttöä tunki PCC-marketin edessä käsiimme oheisen kuvan mukaiset pullot rakennettua vettä. Kun luimme tarkemmin tuoteselosteen, huomasimme, että vedet oli tosiaan rakennettu aivan alusta alkaen. Tisleeseen (vesihöyryyn) tai ainakin ionivaihdettuun veteen oli rakennettu (vitamiini)juomaseos.

Nyt tuo vesirakennus pyrkii suurella tohinalla markkinoille. Pari viikkoa sitä myytiin Fred Meyerin hypermarketeissa dollarilla 20 unssin pullolta. Nyt hinta on asetettu 1.63 dollariin. Nykyisellä kurssilla pullon saa siis eurolla. Kun vielä pullon kyljessä lukee: "Vitamiinit + vesi = kaikki, mitä tarvitset ", odotetaan kaupan käyvän.

Ihmettelin töissä ääneen sitä, että kukahan juomaa mahtaa ostaa, kun perinteisiä ja maustettuja kivennäisvesiä saa paljon halvemmalla ja ne on tehty korkealaatuiseen, perinteiseen veteen. Välittömästi joukosta löytyi pari työkaveria, jotka sanoivat ostavansa mainittua juomaa teini-ikäisille lapsilleen, jotta nämä luopuisivat colan ja muiden sokeriliemien litkimisestä ja litkisivät sensijaan tislattuun veteen liotettuja vitamiineja. Perinteiset vedet kun eivät teknosukupolvelle kelpaa.

Käymieni keskustelujen jälkeen minun on helppo uskoa markkinatietäjiä, jotka väittävät (rakennettujen) vesien olevan yksi elintarviketeollisuuden nopeimmin kasvavista alueista. Kun ihmisraukan on juotava keskimäärin 620 litraa vuodessa, riittää hänen ympärillään vesirakentajia. On siinä veteraani-vesirakentajalla ihmettelemistä.

Turvekattoja?

Luonnonmukaista Seattlen Fremontissa

Luonnonmukaisen vesirakentamisen mallit on nousemassa täällä Seattlessa myös talonrakennuksen agendalle. Nyt keskustellaan vakavasti siitä, että talojen, pihojen, katujen ja muun rakennetun ympäristön tulisi olla sellainen, että se veden suhteen toimisi niin kuin luonnonsysteemi toimii, lähinnä hidastaen veden virtausta mutta myös tarjoten luonnon prosesseille hyvän ympäristön.

Toisin kuin monin paikoin esimerkiksi Keski-Euroopassa, luonnonmukaisen rakentamisen perusmotiivi ei Seattlessa ole ensisijassa tulvasuojelu. Luonnonmukaista rakentamista perustellaan kaupungin lähialueella olevan vesiluonnon elvyttämisellä.

Täällä on panostettu miljardikaupalla esimerkiksi lohikantojen elvytykseen ja miekkavalaiden suojeluun. Uusimman käsityksen mukaan suurin uhka esimerkiksi lähialuilla kutevien lohien menestymiselle ovat kaupunkiympäristöstä huuhtoutuvat valuma- ja hulevedet ja niiden mukana tulevat konsentroituneet myrkyt.

Nyt sitten keskustellaan siitä, voitaisiinko talojen rakenneratkaisulla vähentää vesiin huuhtoutuvia lika-aineita ja myrkkyjä. Ja monet ovat sitä mieltä, että voidaan.

Ratkaisuja, joita rakentajille suositellaan ja joita aletaan kokeilla, on monia. Niitä ovat mm. kasvipeitteiset katot (matalissa taloissa), korkeat talot (pieni kattopinta/asukas), huokoiset, vettä imevät jalkakäytävät, paljon luonnon omaa kasvillisuutta sisältävät pihat ja talojen yhteyteen rakennettavat säiliöt, joilla sadevesi kerätään myöhempiä kastelutarpeita varten talteen. Monet ratkaisuista ovat hyvin tuttuja ihmishistoriasta.

Mukana keskustelussa paremmista rakennuskäytännöistä ovat kaikki osapuolet. Ohjauskeinoista ja valvonnasta ollaan eri mieltä. Ympäristöjärjestöt vaativat pakkokeinoja ja tiukkaa valvontaa. Rakentajat taas ovat sitä mieltä, että päätös- ja valvontavaltaa ei missään nimessä saa antaa yhdelle joukolle tai lähestymistavalle.

Samaan aikaan talonrakennuskeskustelun kanssa näyttää kiihtyvän keskustelu myös luonnonmukaisemmista metsänhakkukäytännöistä. Niiden motiivina taas on nimenomaan tulvasuojelu ja tulvien aiheuttama eroosio. Esimerkiksi Weyerhaeuser-metsäjätti on tällä hetkellä tulilinjalla. Sen tekemien avohakkuiden sanotaan viime syksyn rankkasateissa johtaneen huikeisiin maanvyöryihin Seattlen eteläpuolisilla, hyvin jyrkillä alueilla.

Serkkutyttö

Siinä se on, Mount Rainierin ärhäkäs serkkutyttö, Mt. Saint Helens. Se on linnuntietä vain vajaan sadan kilometrin päässä Mt. Rainierista - lähempänä Oregonin Portlandia kuin Seattlea, mutta Washingtonin puolella. Tulivuori uhosi nuoruuttaan vielä pari-, kolmekymmentä vuotta sitten. Tuoreista purkauksista tuhoisin tapahtui 18. toukokuuta, 1980. Tuona sunnuntaiaamuna läheisellä US Geological Surveyn washingtonilaisella asemalla kuultiin geologi David Johnstonin viimeiset sanat ”Vancouver, Vancouver, This is it”. Vain silmänräpäystä myöhemmin tarkkailuvuorossa ollut geologi hautautui paikalle, josta tämän blogin kuva on otettu. Purkaus teki tuhoa vuoren ulkonäölle. Ennen purkausta vuori näytti oheisen linkin mukaiselta kaunokaiselta, muttei näytä enää - Pää meni poikki.

Saint Helensin räjähdys paineaaltoineen, myrkkykaasuineen sekä laava- ja mutavyöryineen tuhosi ympäriltään alueen, joka oli pinta-alaltaan lähes 600 neliökilometriä. Geologien etukäteen ennustama tuhoalue meni aika lähelle, mutta oli parikymmentä prosenttia liian pieni. Niinpä räjähdys vei mukanaan Johnstonin lisäksi myös 56 muuta alueella ollutta ihmistä. Purkauksessa vuoren pohjoisrinne mureni palasiksi ja vuori menetti 300 metriä korkeuttaan ja sitten räjähti.

Nyt Johnstonin hautapaikalla on yksi Saint Helensin muistomerkeistä: Toimiva Johnston Ridgen tulivuoriobservatorio ja opetuskeskus. Vuoren lähialueet on avattu vaellusmaastoiksi. Silti ärhäkän serkkutytön liikkeitä seurataan tarkkaan mahdollisen evakuoinnin takia.

Suurta pamausta seurasi vielä 1980- ja 1990-luvuilla pienempi elämöinti. Se opetti viranomaisille paljon. Kun alue päätettiin erästä purkausta odotellessa evakuoida, oli lopputulos yllättävä. Ihmiset, erityisesti toimittajat, ympäri maailmaa pakkautuivat viikkokausiksi alueelle odottamaan ihmettä. Kerrotaan myös tarinaa, jonka mukaan eräs washingtonilainen äiti ei laskenut lukioikäistä tytärtään useaan viikkoon kouluun. Hän halusi tämän näkevän elämänsä aikana edes yhden oikean tulivuoren purkauksen. Äidit ajattelevat aina lastensa parasta - ainakin washingtonilaiset äidit.

Vielä tänäkin päivänä aika syrjäisen alueen majoitusliikkeet myyvät kesäaikana hyvin. (Talvella alueelle ei lumen takia pääse). Saint Helensin ympäristössä toki riittää vielä 30 vuoden jälkeenkin ihmettelemistä. Katkenneet puunrungot lojuvat maassa laajoilla alueilla ja valtavat hiekkadyynit näkyvät purkauksen alapuolisissa ”joissa”. Silti, ihmeen hyvin elämä alueelle palautuu.

Saint Helensiä on joskus kutsuttu Amerikan Fujiksi. Se johtui vuoren aiemmasta muodosta ja mahtavasta jäätiköstä, joka sen huipulla ennen purkausta oli. Myös tänään mainitunlainen jäätikkö on olemassa. Vaikkei se paljon ulospäin näy, se kuuluu olevan pian jopa suurempi kuin aiempi jäämuodostuma. Se sijaitsee vuoren kraaterin pohjoisosassa. Sinne jää kertyy hyvin, kun etelärinne varjostaa lunta ja jäätä sulamiselta ja kerää hyvin lunta talvisaikaan.

Tulivuori-serkun edesottamuksia voi seurata oheisesta webbikamerasta.

Festari

Lauantaina ja eilen täällä Seattlessa juhlittiin paikkakunnan ikioman levy-yhtiön Sub Popin 20:ttä ulkoilmafestivaalia. Sub Pop, jos mikä edustaa Seattlen panosta maailman pop-musiikille. Vaihtoehtoisen rokin, grungen ja indie-popin tuottamisella maineeseen nousseen yhtiön suuria nimiä menneiltä vuosilta olivat mm. Nirvana ja Soundgarden.

Vaikka paikalla oli 13 bändiä ja jopa Fleet Foxes, ei Suomen Kettusia konserteissa nähty. Festariin ei sensijaan voinut olla törmäämättä, kun Neulan kattokin oli juhlan kunniaksi maalattu keltaiseksi ja koristeltu yhtiön logolla ja lipulla.

Patikka

Kun lämpötila kaupungissa kipuaa yli 86 fahrenheitin (30 celsiusta), voi viikonlopun liikunnantarpeesta huolehtia vaikkapa retkellä Mt. Indexille. Seattlesta vaellusreitille ajaa noin tunnin ja sen jälkeen on edessä 7 mailin (11.3km) retki, jonka vaikeusastetta lisää hieman se, että matkan aikana ensin noustaan ja sitten laskeudutaan noin 2000 jalkaa (600 metriä).

Vuoristoretki on aika-ajoin kovaa fyysistä ponnistelemista, kuten kuvakin osoittaa.


Se on kuitenkin mieluisaa, kun samalla voi ihailla luonnon ihmeitä. Matkalle 400 jalan korkeudesta 2400 jalkaan mahtuu esimerkiksi monenlaista ja -väristä kasvillisuutta.

Ylhäällä vuoristojärvellä voi haaveilla noususta vieläkin korkeammalle.

Joillekin retken puolivälissä tulee mieleen kevyt kenttälounas. Toiset taas suunnittelevat pientä pulausta virkistävään kylpyyn.

Jokaiselle jotakin!

Vuorineiti

Klikkaa kuvaa suurentaaksesi

Kivi-iältään 500 000 vuotias, yli 4300 metriä korkea Mount Rainier on vulkaanisen puberteettinsä viimeisiä vuosituhansia elävä tulivuori-neiti. Se purkaa kiukkuaan, kun siihen on tarvetta ja viimeksi siihen oli tarvetta 1854.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, neiti Rainier on seattlelaisten erityinen lemmikki. Matkaa kaupungista vuorelle on karvan alle 90 kilometriä. Vuoren ympäristöt ovat upeita vaellusmaastoja ja kaupungissa on uskomattoman paljon vaellushaluisia. Tosin viime talven huikea lumimäärä ja kolea kevät ovat johtaneet siihen, että tänä vuonna kesäiselle vuoristovaelluksille on päästy vasta ihan viime päivinä. Toki monet uskalikot ovat yrittäneet ja muutama on myös menehtynyt yllättävissä olosuhteissa.

Neiti Rainier paljastaa itsensä silloin, kun haluaa. Hieman se harmittaa, sillä useimmiten neiti ei näyttele itseään silloin, kun sitä haluaisi vierailleen esitellä. Näin on käynyt meille kuluneen vuoden aikana lähes kaikkien meillä käyneiden suomalaisten kanssa. Ja heti vieraiden poistuttua – kuinkas muuten – sitä ollaan niin aurinkoisia, niin aurinkoisia, että.

Toki kaikki ei ole kiinni neiti Rainierista. Tuntuu siltä, että Seattlen ympäristön jatkuvasti utuinen, kenties myös hieman savuinen ilma on suurempi syy neidin piileskelyyn kuin itse vuori.

Joka tapauksessa, neiti Rainier on Seattlen lemmikki ja aika usein näkyvissä kaupungin taivaanrannalla. Hieman suurentavalla optiikalla se näyttää kaupungin keskustastakin kuvattuna aika läheiseltä ja utuiselta niinkuin neidin pitääkin. (Valokuvaussuodatinta olisi tänäänkin tarvittu.)

Alaskan Siltatie

Mitä mieltä olisitte siitä, että Helsingin niemen eteläkärjessä olisi 2x2-kaistainen, kaksikerroksinen moottoritie, jolla kulkisi 100 000 autoa vuorokaudessa? Tien alempi kerros olisi noin 10 metrin ja ylempi 30 metrin korkeudella. Tie kulkisi Kaivopuiston pohjoispuolella, ylittäisi Kasarmintorin ja jatkuisi Pohjoisrannan kautta Hakaniemeen ja Kulosaaren silloille.

Luulen, että olisitte samantapaista mieltä kuin Washingtonin kuvernööri ja Seattlen pormestari. Sellainen tie pitäisi nopeasti purkaa jo maisemasyistä. Vielä suurempi syy sen purkamiselle voisi varmaan olla tilanne, jossa tien, tai paremminkin kaksitasoisen, yli kolme kilometriä pitkän sillan ennustettaisiin romahtavan jo seuraavan pienenkin maanjäristyksen aikana (jos Helsingissä olisi maanjäristyksiä).

Täällä mainitunlainen ”siltatie” on olemassa. Sen nimi on Alaskan Viaduct Way ja sen on ennustettu romahtavan minä päivänä tahansa. Mainittu tie kulkee Seattlen pilvenpiirtäjä-kantakaupungin ja upean laiturialueen välistä. Tie rakennettiin vuonna 1953 ja sen sanotaan olleen teknisen käyttöikänsä lopussa jo vuosia sitten.

Paikalliset demokraattipoliitikot ovat jo vuosia olleet sitä mieltä, että riski tiellä liikennöimisessä on aivan liian suuri. He ovat myös sitä mieltä, että tie on siirrettävä pois kaupungin parhaalta paikalta esimerkiksi tunneliin (jossa mainittu tie joidenkin pilvenpiirtäjien ali jo nyt kulkee).

Tähän mennessä hanketta on siirtänyt lähinnä se, että "kukaan ei halua maksaa veroja". Tällä viikolla hankkeen tielle on tullut paikallisen, tien kunnossapitoa suunnitelleen konsultin ehdotus, jonka mukaan siltatie tulee historiallisena säilyttää. Tilanne on aika mielenkiintoinen. Tie rakennettiin aikana, jolloin Seattlen edustan satama oli aika vaatimaton ja teollinen. Tie sopi alueelle hyvin. Nyt alue on täynnä entisiä satamarakennuksia kunnioittaneella tavalla remontoituja ravintoloita ja myymälöitä. Tien mantereen puoleisella alueella on Piken historiallinen markkinapaikka - yksi Seattlen vetonauloista. Meren puolella taas on Seattlen akvaario ja laaja ravintola-alue. Satamaan sijoittuu myös edustan saarien lauttaliikenne. Mainituille toiminnoille tie meluineen ja ilman epäpuhtauksineen on epämiellyttävä. Ei se ole kovin miellyttävä myöskään kantakaupungin asukkaille.

Kuva: Johanna Kettunen

On mielenkiintoista nähdä onko se remontoitava ja säilytettävä historian vaalimiseksi. Saattaa tietysti olla, että kyseessä on uusi veruke Viaductin uusimiselle - lisäjarru kuvernöörin ja pormestarin päättäväiselle politiikalle. En olisi siitä ihmeissäni.

Paljastajat

Monilla ihmisillä on tarve paljastella itseään. Muutaman vuoden takainen huhu väitti nuoren suomalaisen formulakuljettajan paljastelleen itseään yökerhossa. Samanlaisia huhuja toki liikkuu monista muistakin.

Täällä USA:ssa olen luultavasti törmännyt luonteensa paljastajiin. Vai mitä mieltä olette oheisista kuvista?

Tietenkin paljastukset julkaistaan, missäpäs muualla, kuin auton rekisterikilvissä. Hyvä paikka kertoa itsestään, eiks totta.

Koulubussi

Tuskin Harry ja Rita Fink käsikirjoituksessaan ihan sattumalta valitsivat Dirty Harry-elokuvan huipentuman tapahtuma-alustaksi koulubussin. Sen bussin, jonka mielipuolinen Scorpio-tappaja kidnappaa ja, jonka Clint Suuri viimeisenä hyvänä tekonaan elokuvassa vapauttaa ennen kuin lahtaa rosvoista kauheimman.

Koulubussi on yksi amerikkalaisen yhteiskunnan pyhimmistä instituutioista. Se on turvan symboli. Se on tarjonnut lapsille turvallisen koulumatkan seuduilla, joilla heitä ovat uhanneet villieläimet. Se on tarjonnut ja tarjoaa lapsille turvan Scorpioilta ja muilta ahdistelijoilta.

Ennen kaikkea koulubussi tarjoaa lapsille turvallisen liikkumisen kodin ja koulun välillä. Se on liikenteen kuningatar. Sitä ei ohiteta, jos sen takana olevat punaiset valot vilkkuvat. Jos se pysähtyy ja panee punavilkut päällä, pysähdyt sinäkin, olitpa sitten menossa samaan tai vastakkaiseen suuntaan. Ainoat poikkeukset tuosta säännöstä ovat tilanteet, joissa koulubussin ja sinun välissäsi on kolme merkittyä ajokaistaa, aita tai muu fyysinen este.

Washingtonilainen ylpeydenaihe on se, että paikalliset koulubussit ajavat vähäpäästöisten ajoneuvojen eturivissä. Siitä on olemassa liittovaltion ympäristöohjelma ja täällä oma sovelluksensa.

Märkäpuku

Vaikka Vancouverin (ja Whistlerin) tulevat olympialaiset ovat talviset, arvaan, että Vancouver myy itseään kaupunkina, missä neljä vuodenaikaa ovat kaiken aikaa näkösällä. Syystä myykin. Kaupungilta löytyy monia kesäisiä juttuja talvella ja toisaalta hiihtokeskuksissa on lunta vielä heinäkuussa ja tuo lumi näkyy myös kesäiselle kaupungille.

Eräs Vancouverin vetonaula on aivan kaupungin keskustassa oleva Stanley-puisto. Kaupunkipuistoksi se on suuri ja monivivahteinen. Sieltä löytyy suuria punapuita, golf-kenttä, minirautatie useita uimarantoja, akvaario ja vaikkapa toteemipuisto. Ei ihme, että puistossa käy noin 8 miljoonaa ihmistä vuosittain.



Eräs puiston pieni yksityiskohta on Kööpenhaminan pienestä merenneidosta ideansa saanut patsas veden ympäröimällä kivellä. Patsas symboloi Vancouverin riippuvuutta merestä. Se ei kuitenkaan ole kopio Kööpenhaminan esikuvastaan. Vancouveriin 1972 pystytetty patsas on nimeltään Tyttö märkäpuvussa, maski otsalla ja räpylät jalassa. Patsaan materiaali on pronssia. Sensijaan kuvan etualan tunkeilijan materiaali on orgaanisempi: luuta, lihaa, nahkaa ja höyheniä. (Että on joillakin nokkaa tunkeutua häiritsemään bloginkirjoittajien vesityttökuvausta ;-).

Ankat

Ankka-ajelu on seattlelainen erikoisuus, jonka monet matkaoppaat rankkaavat jopa 10 tärkeimmän turistijutun joukkoon. Se on ihan tavallinen kaupunkikiertoajelu. Kulkuneuvo vain on erikoinen. Se kulkee sekä vedessä että maalla. Ankalla ajellaan puoli tuntia Seattlen sisäjärvellä Lake Unionilla ja tunti katsellen kaupunkia maalta käsin. Kun ympäristö on aika vesistöinen, antaa ankka varmaan täydellisemmän kuvan kuin pelkkä bussilla köröttely.

Itse en ole ankalla ajellut, mutta kauniina ilmalla saattaisin sitä kokeilla. Erityisen mukavaa se näyttää olevan lasten kanssa ja silloin, kun on juhlatuulella.

Olen ihmetellyt turisteja, jotka uskaltautuvat ankan kyytiin pienessä pakkasessa. Vempeleessä ei nimittäin ole ikkunoita ja täällä on talvella joskus aika kylmää, ainakin vesillä.

Ankat ovat leppoisia. Matkan kuljettajat pitävät huolen siitä, että kyydissä ei tule ikävä. Ymmärtääkseni he kertovat pikkutuhmia juttuja seattlelaisista, ohikulkijoista ja muustakin. Myös railakas musiikki vauhdittaa ankkamenoa.

Monien seattlelaisten sanotaan olevan ärsyyntyneitä ankoille. En tiedä johtuuko se pilkkajutuista vai siitä, että ankkojen sanotaan matelevan liikenteessä turhan alhaisella matkanopeudella. Minusta ne ajelevat väliin jopa liiankin vauhdikkaasti.

Jos 27 dollarin (25 dollari kyyti ja 2 dollaria muoviankka) ajelu kiinnostaa enemmän, tämä linkki tarjoaa siitä videonpätkän.

Itsenäisyyspäivä

Kansakunnan 232-vuotista vapautta Englannin kuningattaren holhouksesta alettiin täällä Seattlessa juhlia jo hyvissä ajoin. Kaasulaitoksen puiston mäelle oli jo edellisenä iltana ilmestynyt ilmatäytteinen vapaudenpatsaan pää. Perhejuhla puistossa alkoi klo 12, mutta siinä vaiheessa monet olivat jo varanneet parhaat paikat illan klo 22 ilotulitukseen. Mukana olivat teltat, tuolit ja tietysti runsaasti syömistä ja juomista.

Portin turvatarkastuksessa juhlijat riisuttiin turhista aseista. Mukaan ei saanut tuoda tuliaseita, teräaseita, grillauslaitteita, ilotulitteita, kotieläimiä tai alkoholia. Musiikki pelasi ja kansa viihtyi, isoisästä pienimpään taaperoon.

Paras liikenneväline kaasulaitoksen "festareille" oli taas kerran polkupyörä, sillä alueen parkkipaikat ja kadunvarret täyttyivät tuttuun tapaan jo puoliltapäivin kilometrien matkalta. Pyörällä käväisi kätevästi välillä myös kotona, kun ei jaksanut 10 tuntia upeaa ilotulistusta odotella. Senhän ehti kipaista erikseenkin. Toisaalta olisihan tuon ilotulituksen voinut katsoa Youtube-lta usealta kanavalta ja jopa yössä soineen valkyyria-musiikin kera ;-).