Puku

Washingtonissa ja Seattlessa on paljon ihmisiä, joiden esivanhemmat ovat muuttuneet tänne viimeisen 150 vuoden aikana pohjoismaista, erityisesti Norjasta ja Ruotsista. Niinpä monet kaupunginosat ovat viime vuosiin asti olleet kulttuuriltaan suomalaisellekin hyvin kotoisia. Myös pohjoismaiset kielet näkyvät vieläkin paikkojen, katujen ja ihmisten nimissä. Esimerkiksi naapurikaupunginosamme Ballard on viime vuosiin asti ollut hyvin skandinaavinen paikka. Kolmen, neljän kilometrin säteellä asunnostamme on norjalainen vanhainkoti, -kirkko, pohjoismainen kulttuurikeskus ja yksi kaupungin monista ”ruotsalaisista” terveyskeskuksista.

Paikalliset vertaavat itseään mielellään esi-isiinsä. Yksi vertauksista liittyy amerikkalaiseen pukeutumiseen, jota pidetään norjalaisen pukeutumisen vastakohtana. Kun amerikkalainen pukeutuu työpaikalleen ja vaihtaa välittömästi kotiin palattuaan vapaalle, kerrotaan norjalaisen käyttäytyvän juuri päinvastoin. Hän pukeutuu huolettomasti työpaikalla ja kotiin tultuaan vaihtaa päälleen tumman puvun mennäkseen sitten ravintolaan tai kirkkoon.

NOAA:n kalantutkimuskeskus ei noudata kuvattua amerikkalaista pukeutumiskoodia. Kesällä (, joka näyttää valitettavasti olevan ohi,) ainakin kaksi kolmasosaa työntekijöistä kulki shortseissa ja t-paidoissa kunnon tutkijoiden tapaan. Eräs kollegani käytti koko kesän upeaa lippahattuaan, olipa sitten kanttiinissa syömässä tai päätettään naputtelemassa, hattu oli päässä ja aurinkolasit lipan päällä.

Myös nyt syksyllä, pukeutuminen NOAA:ssa on hyvin vapaata, eivätkä kravatit näytä paljon ravintoloissakaan kiristävän. Suomalainen tuulipukukaan ei herätä kadulla huomiota. Seattle on casual.

Lisää skandinaavisesta Ballardista löydät osoitteesta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Ballard,_Seattle,_Washington

Sade

Seattle tunnetaan maailmalla sateisena paikkana. Kaupungin asukkaat laskevatkin mielellään leikkiä asialla, minkä voi todeta vaikkapa katsomalla suosittua Seattleen sijoittuvaa TV-sarjaa Greyn anatomia. Sarjassa Seattlen sateisuus oli usein esillä ainakin edellisillä tuotantokausilla ;-).

Kaupungin maine asettuu kuitenkin uuteen valoon, kun tarkastellaan säätilastoja. Seattlessa nimittäin sataa keskimäärin vain 36 tuumaa (reilut 900 mm) vuodessa. Jopa Kaavin Sivakkavaara on yltänyt selvästi suurempiin lukemiin kolmasti viimeisen viidentoista vuoden aikana puhumattakaan New Yorkista tai muista sateisemmista paikoista.

Puheet sateisuudesta juontunevatkin siitä, että Seattlen sateet tulevat tihkuna ja niinpä kaupunki on usein pilvinen tai sumuinen. Tilastojen mukaan pilvisiä päiviä on keskimäärin 226 kappaletta vuodessa (Meidän kannalta luku on sikäli hälyyttävä, että olemme kai sitten tuhlanneet jo merkittävän osan aurinkoisista päivistä. Niitä on nimittäin ollut aika paljon.)

Osa kaupungin sateisesta maineesta saattaa selittyä myös paikallisilla sääennusteilla, jotka näyttävät povaavan kaupunkiin sadetta kovin herkästi. Erityisesti maanantaina julkaistavissa viikon ennusteissa seuraavaksi viikonlopuksi ennustetaan aika varmaa sadetta, joka ei parin viimeisen kuukauden aikana ole tainnut yhtä poikkeusta lukuunottamatta toteutua kertaakaan.

Seattlen sumuisuudella ja useilla kevyillä tihkusateilla on myös positiiviset puolensa. Kaupungin ilma on moniin suuriin kaupunkeihin verrattuna hyvin puhdasta. Samaten kasvillisuutta on kaupungissa paljon ja niinpä Seattle on hyvin vihreä (ympäri vuoden) ”evergreen city”. Tosin eräs kollegani kutsuu kaupunkia nimellä "evergrey city".

Vesibudjetti

USA:n senaatti hyväksyi eilen $23 miljardin määrärahan erilaisiin vesiprojekteihin liittovaltion alueella. Merkittäviä rahoitettavia kohteita ovat muun muassa parin vuoden takaisen Katrina-hurrikaanin tuhoamat alueet Louisianassa ja Floridan kosteikot.

Senaatti oli päätöksessään yllättävänkin yksimielinen (äänestystulos 81-12) ottaen huomioon sen, että maan presidentti on uhannut kaataa rahoituksen veto-oikeudellaan vedoten siihen, että budjetti on kasvanut käsittelyn aikana 9 miljardilla dollarilla.

On kuitenkin todennäköistä, että rahoitus menee läpi, sillä vetosta huolimatta sen hyväksymiseen riittää 2/3 enemmistö kongressin lopullisessa käsittelyssä. Selvä enemmistö näyttää löytyvän kahdestakin syystä. Ensiksikin, molemmat valtapuolueet ovat vahvasti esityksen takana ja lisäksi hanke tuo rahoitusta useimpiin osavaltioihin, mikä täällä on tärkeä seikka kompromissien luomisessa.

Rahoituksesta 3.6 miljardia dollaria tullaan käyttämään Louisianan rannikkoalueiden tulvasuojeluun, ruoppauksiin ja kosteikkojen kunnostuksiin. Myös Floridan kuuluisat suomaat ovat saamassa budjetista 2 miljardia eli saman summan kuin Missisippi- ja Illinois-jokien kanavoiden uusiminen.

Senaatin päätöksestä tarkemmin osoitteesta:

http://realtime.com/realtime_news/16585849_senate_approves_23b_water_projects_bill____.html?pageid=nandu.home&pageregion=A4

Lisää tietoa Floridan suomaista löydät osoitteesta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Everglades

Mileage

Anglosaksinen ja sen myötä amerikkalainen ajattelulogiikka eroaa suomalaisesta monilla tavoin. Kuten aiemmassa blogissani kuvasin, amerikkalaisen pitää saavuttaa minimimäärä pisteitä ajokokeessa, kun taas suomalaiselle yleensä sallitaan maksimimäärä mokia.

Auton energiataloutta mitataan mileagella. Se kertoo, kuinka monta mailia auto kulkee gallonalla bensaa. Suomalaiselle puolestaan tärkeää on mileagen (tai ehkä paremminkin ”desimegametriagen”) käänteisluku eli tieto siitä, kuinka paljon bensaa kuluu satasella.

Kolmas ajattelutapaero, johon itse en oikein totu, on kovin pikkutarkka kustannusvastaavuus kaikessa. Kun otat huoltoasemalla ilmaa auton renkaisiin, huomaat, että kompressori toimii kolikoilla. Niinpä syötät kaksi - kolme neljännesdollarin kolikkoa automaattiin ja laite hurahtaa käyntiin. Palveluun ei kuitenkaan aina kuulu painemittaria, jota sinun kannattaa pitää mukanasi. Siinä vaiheessa, kun olet tuhrannut ilmaa ensimmäiseen renkaaseen ja mitannut aina välillä painetta, kompressori huutaa lisää kolikoita, joita et varmasti ole huomannut varata tarpeellista määrää neljän tarkastettavan renkaan tarpeisiin. Siksi maksaisinkin ilman mielummin bensan hinnassa.

Parikymmentä vuotta sitten vierailin suomalaisessa perheessä Englannissa. Isäntäni olivat selvästi kiusaantuneita ainakin kahdesta asiasta, talon energiataloudesta ja kylpyhuoneen paksusta kokolattiamatosta. He kuvasivat englantilaista syksyä, jonka sesonkiartikkeli marketeissa olivat hennot, muoviset tuplaikkunat, joita kiinnitettiin ikkunanpokiin talven ajaksi. Samanlaisia kiinnitellään täällä ja silti taatusti palellaan talvella. Myös meillä on kunnon karvamatot kylpyhuoneessa. Onneksi ne voi irrottaa pesuun. Vaikka meillä onkin kauniit puulattiat, minä pitäisin matot mieluimmin olohuoneessa kuin vessassa.

Myös amerikkalaisen vakuutuksen ottaminen eroaa suomalaisesta. Kun Suomessa olen tottunut allekirjoittamaan paperin, jossa kerrotaan, mitä vakuutus kattaa, allekirjoitin täällä vakuutuspaperin, joka kuvasi ne tärkeimmät asiat, joita vakuutus ei kata.

Lisää tieto milagesta löydät osoitteesta: http://www.fueleconomy.gov/

Jäitä hattuun

Björn Lomborg iskee taas. Syyskuun alussa ilmestyi USA:n markkinoille hänen uusin kirjansa: “Cool It: The Skeptical Environmentalist's Guide to Global Warming”. Viikkoa, paria myöhemmin arvostetuissakin amerikkalaisissa lehdissä toistetaan samaa näytelmää kuin muutama vuosi sitten. Joukko Lomborgin uuteen kirjaan ja ajatuksiin aivan selvästi perehtymättömiä toimittajia käy sen kimppuun kumoamalla jopa ja pääasiassa sellaisia ”Lomborgin väitteitä”, joita kirjasta ei löydy. Vastaavasti osa kirjoittajista kehottaa välttämään Lomborgin ristiinnaulitsemista, lukemaan itse kirjan ja keskustelemaan asioista järkiargumentein.

Liberaalina ja keskustelevana pitämäni lehden, Seattle Post-Intelligerin kolumnisti on tuohduksissaan ja vaatii Puh-Puh Lomborgia luennoinnin sijaan tulemaan Washingtoniin tai rajan taakse Kanadaan katsomaan sitä, kuinka kasvihuoneilmiön heikentämät metsät häviävät tuholaisten tappamina. Matkustakoon Lomborg tutustumaan myös lounaisamerikkalaisten jäätiköiden sulamiseen.

Asetelma on masentava samasta vanhasta syystä kuin edelliselläkin kerralla. Lomborg ei nimittäin nytkään väitä, ettei globaali ilmasto olisi muuttunut. Päinvastoin, hänen ensimmäinen teesinsä on, että ilmasto on muuttunut ja vieläpä ihmisen vaikutuksesta. Näin Lomborg kirjoittaa, mutta aivan kuten edellisessäkin kirjassaan, hän pitää keskustelua muutoksista ja niiden seurauksista liioittelevana ja tunteellisena. Tästä päästään Lomborgin toiseen teesiin, jonka mukaan tarvitsemme esillä olleita yksinkertaisempia, älykkäämpiä ja taloudellisesti tehokkaampia ratkaisuja ilmaston muutokseen. Lomborgin kolmas perusteesi on, että ihmiskunnalla on jopa kiireellisempiä ongelmia ratkaistavana kuin ilmaston muutos. Hän nostaa esiin mm. kehitysmaiden ongelmat, sairaudet ja monet muut globaalit ongelmat.

Uuden kirjan avulla Lomborgin ajatuksiin on helpompi tutustua kuin edelliseen kirjaan. Reilut 160 sivua varsinaista leipätekstiä antaa kuvan ympäristöskeptikon maailmasta. Kovakantisen kirjan hintakin on edelliseen kirjaan verrattuna ihan kohtuullinen.

Lisää seattlelaisesta kolumnista nettisivulla:

http://seattlepi.nwsource.com/connelly/332243_joel19.html

Inssi

Soitin kollegalleni Seattlen satamasta viime perjantaina puoli seitsemältä. Olin lähtenyt kotoa 5.55 bussille, joka saapui 6.03. Aamuvirkku kollegani oli hyvillään, kun ilmoitin, että Bainbridge-saaren lautta olisi perillä 7.25. Hän noutaisi minut ja menisimme inssiin, hänen farmarimersullaan, jota sain lainata. Matkaa lauttasatamasta Poulsbon katsastusasemalle on noin 15 mailia.

Olin treenannut Mersun käyttöä parin tunnin ajan edellisen viikon lauantaina. Se tuntui autolta. Automaattivaihteen käytön olin palauttanut mieleen jo aiemmalla retkellämme vuoristoon kolmisen viikkoa sitten. Matka tehtiin perheautoa suuremmalla letukalla, jollaista halusimme kerran elämässämme kokeilla.

Kävimme aamukahvilla ja ilmoittauduimme. Seattlelaisen lupaviraston jälkeen Poulsbo oli rauhoittava. Lupaviraston teatterisali oli lähes identtinen kaupunkisalin kanssa, mutta Poulsbossa me olimme ainoat asiakkaat. Ei ollut jonoja, ainakaan viime perjantaina. Lisäksi minulle oli jo etukäteen puhelimessa sanottu, etten tarvitse jonotusnumeroa.

Esitin passini, sain testilomakkeen ja sitten odottamaan, parkkipaikalle ruutuun, johon oli kirjoitettu ”test drivers”. Pihaan tuli ruskea Mercury, joka ajoi toisaalle, tavalliseen parkkiruutuun. Kuskin paikalla punotti 16-vuotias miehenalku. Tukeva testaaja piti hänelle vakavahenkisen puhuttelun ja kertoi lopuksi pojan läpäisseen ajokokeen. Olisittepa nähneet sisällä odottaneen äidin riemun. No, pojankin oli vaikea pidätellä hymynkarettaan.

Tuli minun vuoroni. Kollega oli valmistanut minua testiin kertomalla, että aamun kolmesta 16-vuotiaasta kaksi oli mennyt läpi ja yksi reputtanut. Lähdimme matkaan. Ajo tuntui helpolta, vaikkeivat tietyön alaiset kaistat olleetkaan selvät. Taskuparkki meni kuin ennenkin, small potatoes. Sitten testaaja pyysi minua parkkeeraamaan punaisen aidan viereen ja olettamaan, että olemme mäessä. Käänsin pyörät oikeaan asentoon jalkakäytävää vasten ja pistin automaatin P:lle. Testaaja pyysi tämän jälkeen peruuttelemaan, kiertämään risteyksiä, peruuttamaan vilkkaalle kadulle ja tekemään kaikenlaisia temppuja. Lopulta palasimme rauhallisesti asemalle. Sain nuhteet, koska en ollut parkkeeratessani painanut mersun käsijarrua pohjaan. Hiljaisuuden jälkeen testaaja ilmoitti, että olin läpäissyt testin 93 scorella 100:sta.

En kehdannut kertoa, että en Suomessa oikeastaan koskaan käytä käsijarrua. Opin tyylini vuonna 1987, kun käsijarruni jäätyi 3 viikoksi ja senkin jälkeen sain 1000 markan laskun. Olin ajanut jäisellä juuttuneella käsijarrulla ja muutkin jäässä olleet Ladan jarrut piti korjata.

Miellyttävää maaseudun lupa-asemalla oli se, että maksettuani $25 ajokortin lunastusmaksua, pääsin papereineni heti passikuvaan ja minulle tulostettiin väliaikainen ajokortti. En jonottanut kertaakaan, en toki kaduillakaan. Koko homma kesti 35 minuuttia, kokeineen. Seattlelaisella asemalla olisin jonottanut vähintään kolme kertaa ja neljä tuntia ja liikenteessä puoli tuntia lisää.

Miellyttävää USA:ssa on pistelaskusysteemi. Ajokokeessa tulee saavuttaa vähintään 80 pistettä sadasta. Suomessa saisi luultavasti tehdä korkeintaan 20 pisteen edestä virheitä. Ajattelutavoissa on eroja. Toiset saavuttavat, toiset mokaavat. Mieleen tulee ero myös kielikuvissa. Englanninkielinen ”goes mad”, mutta suomalainen tulee hulluksi. Menemisessä ja tulemisessa on eroja.

Kuvauksen ajokokeesta löydät osoitteesta:

http://www.dol.wa.gov/driverslicense/drivingtest.html

Lupateatteri

Olin jonotusnumerojonossa klo 9.45. Toimisto oli avattu varttia aiemmin niin kuin torstaisin on tapana tehdä, tuntia myöhemmin kuin muina arkipäivinä. Päätin tulla juuri torstaina, koska niin oli verkkosivuilla suositeltu. Ei koskaan alkuviikosta, lauantaisin, pyhäpäivien jälkeen, ruokatunnin aikaan eikä kolmen jälkeen iltapäivällä, koska silloin tulevat koululaisten vanhemmat. Otin jonotusnumeron 345 ja menin istumaan kolmannelle riville. Sieltä poistui joku mennäkseen tuolirivien eteen, missä avautui kahdeksan virkailijan vastaanottotiski. Oikeastaan tiskejä oli kaksi. Ne olivat 90 asteen kulmassa, eri seinillä. Niiden välistä pääsi nurkkaan, toiselle seinälle viereen ripustetun sinertävän kankaan eteen. Siinä otettiin valokuvia.

Istuin kahdeksankymmenen muun kanssa pelkistetyssä teatterissa, jonka näyttämönä olivat vastaanottotiskin virkailijat ja avoin passikuvaamo. Etuoikealla oli neljänkymmenen viiden tuuman korkuisella sermillä erotettu karsina, jossa oli 6 tietokonetta. Penkkirivistö täyttyi jonottajista ja osa yleisöstä seisoi tuolirivien takana.

Kunkin virkailijan oikealla puolella oli torni, samanlainen kuin laivojen komentosilloilla. Sen päässä on silmien mentävät aukot ja syvennys nenälle. Siitä näkee päivälläkin tutkan näytön ilman, että täytyy siristellä silmiä.

Olin lupavirastossa. Osa virkailijoista käsitteli rekisteröitymistä äänestäjäksi, henkilöllisyystodistuksia, autojen ja veneiden rekisteröintejä ja ajokorttien uusimisia. Minä olin jonossa ajokorttitutkinnon kirjallisiin. Niitä asioita hoidettiin luukuilla 3 ja 4. Lupien käsittely eteni sutjakasti. Jono, jonka numerointi oli tullessani 017, meni jo numerossa 027. Meidän jonomme oli numerossa 316. Mistä lie alkanut. Edessäni olevat, selvästi yliopistoon tulleet eurooppalaistytöt pänttäsivät viimeisiä koetärppejään.

Washingtonin osavaltion laki vaatii kaikkia osavaltion vakituisia asukkaita hankkimaan osavaltion ajokortin 30 vuorokauden kuluessa. Meitä pidetään täällä pysyvinä asukkaina, koska olemme maksaneet vesi- ja sähkölaskuja. Näin minulle ilmoitettiin, kun kysyin asiaa DOL:stä (Department on Licensing). Jos minulla ei olisi pysyvää osoitetta, voisin ajaa autoa suomalaisella kortillani vuoden, koska olen alien (opettaja, opiskelija tms.). Turistinakin saisin ajaa 3 kuukautta suomalaisella kortilla.

Dear Juhani, niin vastauskirjeeni alkoi, ota mukaasi 20 dollaria, kaksi henkilöllisyystodistusta (vieraan maan passi ei riitä), kaksi kappaletta kunnallisilta palveluntuottajilta tulleita laskuja ja kotimaasi ajokortti. Opiskele osavaltion liikennesäännöt ja niin pääset ajokortin kirjalliseen kokeeseen, jos läpäiset näkötestin. Et tarvitse ajanvarausta. (Jonotuksesta ei ollut puhetta).

Klo 12.08 huudettiin numeroa 345. Rautatieasemilta tuttu punainen numero nuolineen ohjasi minut virkailijalle 3, joka oli palannut lounastunnilta. Ensimmäiseksi 20 taalaa tiskiin ja paperit pöydälle. Olin ongelmissa. Minulla oli vain yksi tunnistedokumentti, Suomen passi ja USA:n viisumi. Suomalainen kuvallinen ajokortti ei kelvannut. Onneksi löysin lompakosta vanhan henkilöllisyystodistuksen. Virkailija ilahtui silminnähden. Tässähän on käännös. Sitten hän meni totiseksi: ”Mutta todistushan on mennyt vanhaksi, expired”. Päätin pelata kovilla: ”Mutta enhän minä ole mennyt vanhaksi, parasta ennen päiväänkin on aikaa”. Se tepsi. "Todellakin." Ystävällinen virkailija antoi minulle paperinpalan ja ohjasi panemaan sen kumitornin nenäsyvennykseen. Sitten naama näytölle ja alkoi näkötesti. Läpäisen sen kerralla ja virkailija esitti minulle pari kysymystä, joista minua oli intimiteettisuojan takia kirjallisesti etukäteen varoitettu. Vastasin rehellisesti mm. kysymyksiin, ettei korttini ole kuivumassa eikä minulla ole päällä tuomioita.

Edessä olivat kaksikymmentäviisi kovaa kysymystä. Menin tietokonekarsinaan paikalle numero 1. Siirsin sivuun myssyn, jonka hieman harmistunut edeltäjäni oli koneen viereen (näin reputtaneen tapauksen) harmistuksissaan unohtanut. Olin treenannut ja pistin ensimmäiset 8 lonkalta. Automaatti vilkutti ”correct”, ”correct”…, mutta sitten tuli pummi. En muistanut, saako vammaisparkkipaikkaan pysäköijä kärytessään $250, $200, $50 vai $25 sakon.

Testissä oli lupa tehdä 5 virhetta. Osan kysymyksistä sai siirtää lopussa vastattavaksi. Tein sen, mutta sen jälkeen vastasin pariin kysymykseen huolimattomuuttani väärin. Jännitys kiristyi, kunnes 22 kysymyksen jälkeen automaatti piippasi: ”Test over”. Olin päässyt kokeesta läpi ja pääsin jonottamaan tiskille 6. Siellä minulle kerrottiin virallisesti, että kirjallinen oli läpi ja tarjottiin ensimmäistä mahdollista ajokoetta kolmen viikon päästä. Kysyin voisinko testata ajotaitoni maaseudulla ja sekin kävi, erinomaisen hyvin. Tilasin seuraavana päivänä (7.9.2007) ajan ajotestiin ja sain ne viikon varoitusajalla, 14.9. klo 9.10.

Lisää lupa-asioista osoitteessa: http://www.dol.wa.gov/ , ja kirjallisista: http://www.dol.wa.gov/driverslicense/practicetests/english/q01.html

TANSTAAFL

Olin tänään ilmaisella lounaalla. En tiedä, mihin sitouduin, sillä kyllähän me kaikki tiedämme: TANSTAAFL (There Ain't No Such Thing As A Free Lunch). Tietoisuudestamme huolimatta ahneutemme veti meidät, lähes sata ihmistä, jonoon. Nälkäisinä himoitsimme avohiilloksella paistettuja hampurinpihvejä, ilmaisia hodareita, sipsejä, keksejä ja limutiskiltä jaeltuja makeita purkkijuomia (tutkimusten mukaan jopa 35 sokeripalaa litrassa). Nälän ohella jauhelihan himoisia mieliämme korpesi korkeintaan keskinkertainen menestyksemme alkuiltapäivän aika-ajoissa. Pääsimme kollegani kanssa grilliä kohti lähtöruuduista kolmetoista ja neljätoista. Silti, kyseessä oli ihan oikea amerikkalainen Bar-Be-Que. Ja ruoka maistui valioseurassa, loppukesän 26 asteen helteessä, grillin sopivasti savuttaessa. Aurinko paistoi Montlaken toimipaikan syksyn värejä ennakoivaan puutarhaan jopa liiankin helteisenä.

Lounaan meille tarjosi paikallinen ammattiosasto. Siihen kuuluu 2 jäsentä paikan 350 työntekijästä. Apua lounaan rahoitukseen oli ilmeisesti saatu Alaskan toimipaikan ammattiosastolta, jonka alaisuuteen nuo kaksi jäsentä tällä hetkellä kuuluvat. Seattlen osasto yrittää kovalla työllä kasvattaa jäsenmääränsä viiteen, jolloin se voisi itsenäisesti neuvotella työpaikan johdon kanssa. Tällä hetkellä neuvottelut käydään alaskalaisten johdolla. Se ei aina ole helppoa, sillä esimerkiksi laitoksen aluepolitiikasta Alaskassa ja Seattlessa ollaan hieman eri mieltä.

Tuntuu mahdottomalta, että kahden henkilön ammattiosastolla olisi täällä jotain sanomista talon asioihin, mutta se ei pidä paikkaansa. Olen ymmärtänyt, että niin kauan kuin toimipaikassa on yksikin liiton mies tai nainen, on asioista neuvoteltava liiton kanssa. Viime syksynä neuvottelut olivat aika tiukkasävyisiä. Työpaikan johto halusi siirtää osan työntekijöistä kenttäasemille. Ammattiliitto ei hyväksynyt suunnitelmia ja ne toteutuivat vain osittain. Huhujen mukaan ammattiliiton hyvää menestystä saattaa selittää se, että kaikki siirrettävät olivat lähes kuusikymmenvuotiaita tai sen yli.

Ilmaiset lounaat olivat sisäänvetotuote Yhdysvalloissa 1850-1920-lukujen tienoilla. Happy hourit ovat sitä hieman häveliäämmässä muodossa nykyisin. Niitäkin on vaikea vastustaa, kun aurinko paistaa.

Lisää lounaista ja ”lounaiden hinnoista” löydät osoitteista:

http://www.10best.com/Seattle/Restaurants/Lunch/index.html

http://en.wikipedia.org/wiki/TANSTAAFL

Kestävä kanta ?

Tuskin Makah-heimon intiaanipäälliköt ehtivät eilen laukkunsa pakata lähteäkseen pääkaupunki Washingtoniin selvittelemään senaattoreille valaanmurhaa, kun harmaavalaat nousivat taas lehtiotsikoihin. Stanfordin yliopiston professori (Washingtonin yliopiston kasvatteja) ryhmineen julkisti tutkimuksen, jonka mukaan harmaavalaan kanta ei olisikaan kestävällä tasolla.

Harmaavalas vapautettiin 1994 ensimmäisenä merinisäkkäänä uhanalaisten eläinten listalta. Jo tuolloin, mutta erityisesti sen jälkeen on ajateltu, että 20 000-30 000 eläimen kanta olisi kasvanut jo meren normaalin kantokyvyn yli, kun monet lisääntymään tulevista eläimistä ovat olleet laihoja ja aliravittuja.

Nyt Stanfordin professori ryhmineen on geneettisten laskelmien pohjalta päätynyt siihen, että muutamia satoja vuosia sitten valaita olisi ollut jopa 100 000 kappaletta, mikä olisi jonkinlainen mitta meren kantokyvylle. Hänen johtopäätöksensä on, ettei kanta voi hyvin ja se voi hyvinkin olla uhattuna esimerkiksi ilmastonmuutoksen takia.

Kaikki eivät Stanfordin professorin tutkimustulosta heti niele. Seattlelainen biologi, joka on mallintanut valaspopulaatioiden kehitystä ja valaanmetsästystä 1600-luvulta lähtien, pitää kiinni aiemmista kannoistaan ja ihmettelee mihin 80 000 eläintä olisi yhtäkkiä kadonnut. Keskustelu kiihtyy.

Lisää aiheesta osoitteissa: http://www.wtop.com/?nid=220&sid=1244104

http://www.stanford.edu/group/Palumbi/PNAS/

Hillary ja seitsemän miestä

Demokraattisen puolueen presidenttikisa kiihtyy ja terästyy. Toissailtana televisioitiin Miamissa ehdokkuutta tavoittelevien kandidaattien ensimmäinen espanjankielinen julkinen väittely. Hillary Clinton ja hänen miespuoliset kilpailijansa kävivät väittelyn englanniksi, mutta se esitettiin suorana lähetyksenä espanjaksi. Esiintyjinä lavalla olivat demokraattisen puolueen ehdokkaat, mutta suoran lähetyksen ääni oli espanjankielinen. Dubbauksesta vastasi monijäseninen tulkkien ryhmä, joka paitsi käänsi, myös näytteli kuunnelmana ehdokkaiden äännehtimät väitteet, argumentit, huudahdukset, tunteet ja mielenliikutukset espanjaksi vain sekuntien verran viivästetyssä suorassa lähetyksessä.

Kullakin ehdokkaalla oli oma tulkkinsa, Hillarylla nainen (onneksi), muilla miehet. Tulkit seurasivat väittelyä kukin kahdesta televisioruudusta (toisessa oli lähikuva ehdokkaasta ja toisessa yleiskuva). Me espanjankielistä ohjelmaa katselleet (, tosin meidän olohuoneessa kieltä ymmärtämättömät,) näimme presidenttiehdokkaat yhdestä ruudusta ja kuvittelimme katsovamme heidän espanjankielistä väittelyään. Väittelyn ankkurit kysyivät aitoja espanjankielisiä kysymyksiä. Ehdokkaat saivat ne korvanappiinsa englanniksi. Heti kun he vastasivat englanniksi, tulivat lähetyksen vastaukset espanjaksi. Jos useat ehdokkaat puhuivat päällekäin, myös tulkit alkoivat päällekäisen espanjannuksen.

Upea avaus demokraateilta ja luultavasti aika kallis. Seuraavissa vaaleissa kaikki äänet, myös espanjankielisten, ovat tärkeitä.

Tämän aamun uutisointia väittelystä löydät osoitteesta: http://seattlepi.nwsource.com/national/331016_debate10.html

Työkulttuuri

Eräs kollegani Suomessa halusi minun kirjoittavan havainnoistani työ- ja organisaatiokulttuureista Suomessa ja Yhdysvalloissa. Vaikka kaino ehdotus tuli viikkoja sitten, en ole uskaltanut tarttua aiheeseen paristakaan syystä. Ensiksikin, kovin monet ihmiset täällä ovat olleet lomalla tai maastotöissä, eikä tyhjissä tutkimusrakennuksissa paljon organisaatiokulttuureja havainnoida. Toiseksi, olen pelännyt yleistäväni liikaa jopa työpaikkani suhteen, amerikkalaisesta työkulttuurista puhumattakaan. Yritän seuraavassa kiteyttää tähänastiset havaintoni, mutta pidätän edelleen itselläni oikeuden olla väärässä.

Olemme kotimaisessa tutkimuslaitoksessani poteneet aika ajoin syyllisyyttä siitä, kuinka välinpitämättömästi kohtelemme niitä harvoja ulkomaalaisia vierailijoita, joita meillä on. Voin kertoa, että syyllisyyden tunne on turha. Aivan samalla tavalla kohdellaan vierailijaa amerikkalaisessa kalantutkimuslaitoksessa. Toki hänet esitellään heti kaikille mahdollisille eteen tuleville kollegoille ja vähän muillekin. Hänestä kirjoitetaan (hän itse kirjoittaa) lyhyt kuvaus ja se julkaistaan laitoksen viikkotiedotteessa. Kaikki ovat kohteliaita, mutta elleivät kollegat ole vierailijan hyviä tuttuja tai koe hyötyvänsä vierailijasta, vierailija unohtuu kovin helposti. Onneksi minulla on tutkimuskeskuksessa pari tuttua ja minun oletetaan olevan hyödyksi aika monille. Niinpä minut noteerataan, ainakin vielä. Noteeraamistani saattaa jonkin verran auttaa myös se, että olen saanut tavata myös laitoksen johtoryhmän.

Myös toisessa mielessä paikallinen tutkimuskeskus muistuttaa erästä suomalaista tutkimuslaitosta. Työajan ulkopuolella työntekijät pitävät aika vähän yhteyksiä keskenään. Yhteistä hauskaa järjestää lähinnä henkilöstöjärjestön ”virkistystoimikunta”, mutta täällä siihen kuuluu vain pieni osa henkilöstöstä. Käymieni keskustelujen perusteella voin raportoida, ettei henkilöstön yhteydenpito ole aina ollut samanlaista. Vanhemmat työntekijät kertovat hyvistä ajoista, jolloin mentiin yhdessä ja kovaa. Lujaa kerrotaan edelleen menevän, talon nuorimmilla sinkuilla. Merkillepantavaa on myös se, että eläkkeellä olevat entiset työntekijät käyvät kerran pari kuukaudessa lounaalla talossa vielä olevien kollegojensa kanssa.

Eniten täällä ihmetyttää yhteisen kahvipöydän puuttuminen. Jokaisella ryhmällä tai usein kerroksella on oma kahviporukkansa. Siihen kannetaan aika ajoin 48 unssin peltipöntöllinen kahvia, jota vuoron perään keitämme. Kahvin juomme kuitenkin yleensä työpöytämme ääressä tai kollegan kanssa, kuten usein teen.

Yhteisiin palavereihin ryhmät kokoontuvat pari kolme kertaa kuussa, työn merkeissä. Samaten talon viikkotiedote julkaisee työntekijöiden tärkeimmät aktiviteetit, julkaisuprosessissa olevat julkaisut ja ulos tulleet julkaisut kerran viikossa. Tältä osin viikkotiedote palvelee erityisesti laitoksen johtoa muualla maassa.

Kaiken kaikkiaan: Olen alkanut epäillä, että pysyäkseen pinnalla, täällä on myytävä itseään hieman enemmän kuin Suomessa.

Montlake muutoksessa

Montlaken kalantutkimuskeskus ja Washingtonin yliopiston kalantutkimuksen yksiköt olivat 20 vuotta sitten johtava tutkimuskeskittymä maailmassa. Paikat imivät maailman huiput ja organisaatiot olivat innostuneita. Maailma oli edessä. Laitokset kasvoivat ja moneen suuntaan. Niillä oli läheinen yhteys kalastajiin, kalan jalostusteollisuuteen, pyydysten valmistajiin, rehuteollisuuteen, vesiviljelijöihin ja energiateollisuuteen ja raha riitti. Myös kasvava ympäristötietoisuus takasi resurssit. Kymmenisen vuotta sitten historia muutti kuitenkin suuntaansa.

Muutoksista suurimman aiheutti globalisaatio. Kansalliset elinkeinonharjoittajat ovat harvenneet ja tutkimussopimukset ovat huvenneet olemattomiin. Ulkopuolisen rahoituksen määrää on vähentänyt myös liittovaltion politiikka, joka vaikeuttaa tutkimuksen tekemistä yksityisille yrityksille, jotka voisivat hyötyä siitä muiden kustannuksella. Tutkimuskeskuksen kokonaisbudjetti on pysynyt lähes vakiona seitsemän viimeisen vuoden ajan. Kun kuitenkin hyvinä aikoina taloon tulleet työntekijät olivat vakinaistuneet ja palkankorotukset vaativat nekin lisää rahaa, rekrytointi on viime vuosien ajan ollut hyvin vähäistä. Samaan aikaan monet kyvykkäistä tutkijoista ovat lähteneet ja tällä hetkellä laitos lähestyy multimodaalista vaihettaan. Talossa on suuri eläkkeelle valmistautuvien joukko ja taloon on nyt tulossa nuorten untuvikkojen joukko. Henkilöstöpolitiikassaan tutkimuskeskus painottaa kovaa kansainvälistä julkaisemista. Siinä nuoret yliopistosta nykyään valmistuvat tohtorit ovat hyviä, mutta dialogi talon vanhempien sektoritutkijoiden näyttää olevan olematonta. Vanhemmat tutkijat ovatkin aika huolissaan siitä, mikä on laitoksen rooli, jos sektoriin liittyvä käytännön asiantuntemus häviää? He ovat aika huolissaan myös siitä, että pitkän tähtäimen rahoituslinja on epäselvä. Heidän mielestään liian paljon on irrallisten apurahojen varassa ja rahaa haetaan vain selviytymiseen.

Aika tuttuja ongelmia myös Suomessa? Vai ovatko?

21 kiväärinlaukausta

Viikonlopun uutisotsikoita ja televisiokanavia Seattlessa ovat hallinneet kolmen paikallisen jalkapallojoukkueen, Huskien (Washington Huskies), Merihaukkojen (Washington SeaHawks) ja Valtionyliopiston (Washington State) jopa yllättäväkin menestys. Voittoja ja touch-downeja. Toinen tärkeä puheenaihe sekä eilen että tänäänkin on lauantaina salametsästetty harmaavalas.

Lauantaiaamuna viisi Makah-intiaaniheimon jäsentä harppunoi harmaavalaan ja ampui sen jälkeen eläintä tehokkaalla kiväärillä. Paikalliset kalastajat kuulivat laukaukset ja metsästäjät pidätettiin "valaan päältä". Ympäristöväki ja Makah-heimon neuvosto tuomitsivat metsästyksen ja metsästäjille langetettaneen jokaiselle jopa 20 000 dollarin sakko eläimen tappamisesta.

Yhteiskunnallisesti lauantain tapaus on mielenkiintoinen monestakin syystä. Ensiksikin, sopimusten perusteella Makah-heimolla, ainoana intiaaniheimona USA:ssa, on 1850-luvulta periytyvä oikeus metsästää harmaavalaita. Lupaa rajoittaa kuitenkin kansainvälinen merinisäkkäiden suojelusopimus, joka sitoo Yhdysvaltoja valtiona. Tavallisen intiaaninkin on helppo ymmärtää, ettei metsästys saa uhata valaskantoja. Tällä hetkellä harmaavalaita on kuitenkin noin 20 tuhatta ja niinpä heimon jäsenten on vaikea käsittää, ettei lupia metsästykseen edelleenkään saada. Asiasta on otettu yhteiskunnallista mittaa vuodesta 1999, jolloin intiaanit ensimmäisen kerran 70 vuoteen yrittivät aloittaa metsästyksen. He eivät olleet metsästäneet valaita sen jälkeen, kun ulkopuolelta tulleet metsästäjät lahtasivat valaskannat lähes sukupuuttoon.

Oma lusikkansa sopassa on myös nykyisellä tutkimuslaitoksellani, NOAA:lla. Sen tehtävänä on laatia kannanarviot tehdä analyysi mahdollisuuksista metsästää valaita. NOAA:lla on asiassa myös viranomaisvaltaa.

Lisää lauantain tapahtumista sivuilla: http://seattlepi.nwsource.com/local/330946_whale08.html, http://seattlepi.nwsource.com/local/331060_whale10.html?source=rss

Makah-heimosta sivulla: http://www.northolympic.com/makah/, http://www.makah.com/makahwhalingqa.pdf,

Harmaavalaista sivuilla: http://fi.wikipedia.org/wiki/Harmaavalas,

ja NOAA:sta ja valaista sivulla: http://www.noaa.gov/whales/

Ikiomat bussit

Seattlen ylpeys, Microsoft, julkisti pari päivää sitten pari vaatimattomalta tuntuvaa, mutta todennäköisesti hyvin merkittävää hanketta. Yritys vuokraa toimitilat Seattlen kaupungista ja käynnistää oman sukkulabussitoiminnan Suur-Seattlen ympäristössä. Hankkeet ovat mielenkiintoisia kahdesta syystä. Ensiksikin, yhtiöllä on huippumoderni Microsoft-kampus Washington-järven itärannalla, noin 20 kilometriä Seattlen keskustasta. Toiseksi, ei ole kauaakaan, kun yritys rakennutti omaisuuksia maksaneen, yksityisen rampin moottoritieltä tutkimuskeskukseen. Tarkoitus oli, että yrityksen työntekijät pääsevät sujuvasti työmaalleen.

Nyt upea kampus ja huippukallis ramppi eivät riitä. Työmatkaliikenne takkuaa. Periaatteellisia syitä takkuamiseen on kaksi. Seattlen alue on kasvanut aivan liian nopeasti, jotta paikallinen liikenneinfrastruktuuri olisi pysynyt perässä. Toisaalta, alueen tiestö ja sillat on laskettu luvattoman heikkoon kuntoon eivätkä ne palvele riittävästi mm. polkupyöräilijöitä, joita Microsoftilla on paljon.

Microsoftilla oletetaan olleen kolme periaatteellista syytä uusiin hankkeisiin. Sen kolmekymmentäviisi tuhatta työntekijää joutuvat käyttämään kohtuuttoman paljon aikaa työmatkoihin. (Se on poissa tuotannosta tai perheeltä niinkuin eräs Microsoftin jättänyt markkinointipäällikkö haastattelussa kiteytti). Onkin aina pelko, että huippuosaajat saavat ruuhkista tarpeekseen ja vaihtavat yritystä. Ottajia Seattlen alueella on, mm. Google ja useat pienemmät yritykset. Vähäisenä ei täällä myöskään pidetä sitä, että Microsoft haluaa pitää yllä korkeaa ympäristöprofiilia tilanteessa, missä keskustelu energian säästöstä käy kuumana.

Microsoftin uudet hankkeet ovat aluksi kokeiluvaiheessa. Yhtiö ottaa käyttöön 14 langattomilla internet-yhteyksillä ja polkupyörien kuljetustelineillä varustettua bussia, joiden käyttäjiksi odotetaan noin 1000 yhtiön työntekijää päivittäin. Pisimmät bussireitit ovat useita kymmeniä kilometrejä ja työntekijät voivat varata busseihin omat paikkansa.

Seattlen kaupungin alueelle Microsoftin työntekijöistä siirtynee kevääseen mennessä noin 1400. Tämän lisäksi keskustaan varataan ns. ”touch down”-paikkoja, joissa yhtiön kaupunkikokouksiin osallistuvat työntekijät voivat tehdä osan työpäivästään

Microsoft ei ole hankkeineen suinkaan pioneeri. Mm. Googlella on San Franciscon alueella käytössään 150 sukkulabussia. Vastaavanlaiset sukkulabussit muistan jo 1980-luvulta Palo Alton ja Stanfordin yliopiston välillä. Ne olivat jopa kaikille ilmaisia.

Lisää Microsoftin kampuksesta osoitteessa:

http://www.ics.uci.edu/~ejw/authoring/redmond/ms-directions.pdf
http://research.microsoft.com/users/gray/Redmond_Air_Photos/Red_10x.htm

Palikkatesti

Amerikkalaiset suuryritykset ovat ihastuneet Lego-palikoihin. Ne ostavat parin päivän ja 7000 dollarin intensiivikursseja, joilla yritysten johto ja/tai työntekijät laativat strategia-suunnitelmia, tekevät SWOT-analyysejä, miettivät organisaatioiden kehittämistä ja innovaatioita käyttäen apunaan Legoja. Legoihin uskovat ainakin Kentacky Fried Chicken, Home Depot ja useat muut suurfirmat. Erään yrityksen työntekijöiden kerrotaan mallintaneen Legoilla havaintonsa yritysvaltauksen uhasta ja laatineen selviytymisstrategian yritykselleen ja itselleen.

Ymmärtääkseni Lego-terapian perusidea on hyvin yksinkertainen usko siihen, että jokaisella organisaation jäsenellä on kyky ajatella ja nuo kyvyt kannattaa ottaa käyttöön. Aika tuttua kaikille Tuplatiimiä harrastaneille ja talonpoikaisjärkisille. Toinen keskeinen ajatus on se, että ihmisen aivot aktivoituvat tehokkaasti, kun myös käsillä ja silmillä on tekemistä. Sen tietävät kaikki neulomista ja virkkausta harrastaneet. Tutkimustenkin mukaan käsien tiedetään olevan mukana noin 70-80 prosentissa ihmisen aivotoiminnoista. Tärkeää Lego-terapiassa tietysti on myös se, että ihmiset autetaan ulos arkipäivästä metaforien luovaan maailmaan.

Lego kutsuu menetelmäänsä nimellä Serious Play. En ole taustoihin perehtynyt, mutta luulen nimen periytyvän MIT:sta, missä herra, nimeltä Michael Schrage, julkaisi samannimisen menestyskirjansa vuonna 2000.

Luulenpa, että innovointiin ei tarvita juuri Legoja, mutta tiedän kokemuksesta, että tilastollisen koesuunnittelun opetustuloksemme ovat nousseet aivan eri tasolle, kun huomasimme ottaa sakset, paperia, teippiä, viivoittimen ja sekundaattorin harjoitustyön työkaluiksi. Kun Lego panee ihmiset palikkatestiin, olemme me kouluttaneet koesuunnittelijoita paperihelikoptereilla. Käsityö kuin käsityö.

Lisää Tosipelistä osoitteessa: http://seriousplay.com/

Vesilasku

Elokuu on lopussa ja sen huomaa postilaatikolla. Päivittäin postimies kantaa laatikkoon paitsi yhden hutina tulleen naapurin kirjeen, myös reilusti mainoksia ja kasan laskuja. Mainoksia laatikkoon kertyy normaalistikin kilokaupalla viikossa, mutta kuukauden lopussa ilmestyvät laskut. Jokaiseen niistä kunnon amerikkalainen vastaa kirjeellä, johon on leikattu laskun alaosa ja piilotettu shekki laskun lähettäjälle.

Mekin ostimme viime viikonloppuna arkillisen 41 sentin postimerkkejä liimattaviksi shekkiähetyksiin. Pääosa laskuista maksetaan täällä edelleen shekeillä, joita meillekin luvattiin seuraavassa tilauksessa 500 kappaletta lisää. Ne saattavat riittää alkukevääseen asti, ellemme siirry suoraveloitukseen ja nettimaksuun. Uskon, että otamme sen riskin, vaikka meitä nettimaksamisen vaaroilla täällä pelotellaankin. Pankkikorttikin on jo lompakossa.

Tänään postilaatikkoon kolahti vesilasku. Vaimoni oli ihan varma, että juuri minä olin syyllinen suureen summaan. Nimittäin näin kesällä otan suihkun aamuin ja illloin. Siispä voisin olla syyllinen. Epäilin kuitenkin ja perustelin epäilystäni kasvatuksella, jonka me 50-lukulaiset vielä saimme. Kaikkea on säästettävä, myös vettä. Niinpä tiedän, että kahteen päivittäiseen suihkuun käyttämälläni vesimäärällä keskiverto kaksikymppinen ei ehdi kunnolla saada edes otsatukkaansa märäksi.

Mutta, mikä siis selitti saamamme 82 dollarin vesilaskun ? Vesialan koulutus esiin ja laskemaan.

Teimme analyysin. Olimme kahden hengen perheenä käyttäneet vettä yhteensä 3 CCF:aa. Sen todisti mittarin lukema, joka oli sisään muuttaessamme 1561 ja kuun lopussa 1564. Niiden ero on kulutustamme, yhteensä 3. Kun luimme laskua tarkemmin ja huomasimme, että 1 CCF vastaa määrältään 748 gallonaa. Täällä oppimamme mukaan amerikkailainen gallona puolestaan on noin 3,785 litraa ja niinpä laskutoimitusten jälkeen pääsimme lopputulokseen, jonka mukaan olemme kuukauden aikana kuluttaneet (3*748*3,785) litraa eli lähes yhdeksän kuutiota vettä. Onko se paljon ja onko laskumme paljon?

Päädyimme takaisinlaskentaan ja huomasimme, että olemme kuluttaneet noin 134 litraa vettä päivässä henkeä kohden. Se on siedettävä lukema ja oikeastaan aika alhainen, kun otamme huomioon, että olemme kastelleet vuokraisännän ruusuja, verenpisaroita ja hortensioita joka toinen päivä.

Suuri laskummekin aukeni pikkuhiljaa. Veden osuus laskusta oli 14 dollaria (2.88$/CCF), jäteveden 22 dollaria (7.45$/CCF). Uusi liittymäsopimuksemme oli kirjattu 10 dollarin hintaiseksi ja loppu laskusta 35 dollaria tuli kahden kuukauden jätehuollosta.

Huomasimme myös, että kierrätykseen menevästä tavarasta emme maksaneet mitään, puutarhajäte maksoi 5 dollaria kuussa ja pienin pönttö, sekajäte 12,5 dollaria kuussa. Hinnoilla ohjataan käyttäytymistä kierrätyksen ja kompostoinnin suuntaan.

Hinnat ovat täällä muutoinkin tärkeä kulutusta säätelevä instrumentti. Olemme maksaneet vedestä kesähintaa. Syyskuun puolivälissä siirrytään uuteen vesivuodenaikaan.

Lisää Seattlen vedestä, kierrätyksestä ja jätehuollosta löydät sivulta:

http://www.seattle.gov/util/services/