Pistesijoille

Seattlen asukkaat ja kaupunki ylsivät pisteille. Tuli 6 sija USA:n mestaruuskisoissa kilpailtaessa siitä, mikä suurkaupunki jättää maan pienimmän hiilidioksidi-jalanjäljen. Toissapäivänä julkaistun raportin mukaan Honolulu voitti. Sen jalanjälki on pienin. Yksittäinen honolululainen päästi vuosina 2001-2005 ilmakehään noin 1,356 tonnia hiilidioksidia vuodessa.

Mukaan tarkasteluun oli otettu 100 USA:n suurkaupunkia ja niistä surkeimmin menestyi Lexington (Kentacky). Jokainen lexingtonilainen puski ilmaan 3,455 tonnia hiilidioksidia, kun seattlelainen selvisi 1,556 tonnilla.

Hyvästä menestyksestä huolimatta täällä käsketään panemaan jäitä hattuun. Seattlelaisillakin on paljon parannettavaa. Itse asiassa Seattlen pistesija selittyy oikeastaan kokonaan sillä, että valtaosa Washingtonin osavaltion energiasta tuotetaan vesivoimalla.

Seattlen suurin murheenkryyni on liikenne, joka tuottaa 1,2 tonnia hiilidioksidista asukasta kohden. Sähkö ja lämmitys ovat vain 0,36 tonnia.

Georgia Institute of Technologyssä julkaistu tutkimus on väliraportti, jossa tutkittiin kaupunkilaisten aiheuttamaan hiilidioksidikuormaa. Huomioon ei otettu teollisuuden, liikerakennusten tai esimerkiksi lentoliikenteen hiilikuormaa. Ne julkaistaan tutkimuksen toisessa vaiheessa.

Silti mielenkiintoisia tuloksia.

Kesälukemista

Ei ole yllätys, että presidentti Bushin ja hänen hallintonsa sanotaan valehtelevan ja perustavan politiikkansa mielikuvitusmaailmaan. Siitä on voinut lukea monista lähteistä koko menneen vuoden ja kauemminkin. Täällä ja maailmalla on jo useita vuosia väitetty, että Bushin hallinto olisi keksinyt mm. jutut Irakin ydinohjelmista ja muista uhista, joilla mm. kallis Irakin-sota aloitettiin ja sotapolitiikkaa on sittemmin perusteltu.

Yllätys tällä viikolla oli se, että Bushin entinen lehdistöpäällikkö Scott McClellan itse asiassa vahvisti, että kertomukset valehtelusta ovat täysintä totta. Se, mikä tekee McClellanin uuden kirjan paljastukset vieläkin uutisemmaksi on, että kyseinen lehdistöpäällikkö puolusti presidenttiä kolmen vuoden ajan niin suhteessa Irakin sotaan kuin Katrina-myrskyyn. Nyt, Bushin Texasista aikoinaan löytämä lehdistöpäällikkö kirjoittaa muistelmissaan, että kohta eroavassa presidentissä ovat kaikki johtajan viat:

A) Bush ei ole avoin vaan hänen hallintonsa perustuu salailulle ja juonimiselle.

B) Bush ja hänen hallintonsa ei ole rehellinen – ei edes itselleen, puhumattakaan muista

C) Bush ei kykene itsearviointiin tai ainakaan myöntämään virheitään ja on valmis tekemään ne koko ajan uudestaan.

Presidentin pahimpana virheenä vuosien 2003-2006 lehdistöpäällikkö pitää sitä, että uskonsoturina Bush päätti käynnistää Irakin sodan, vaikka sitä ei olisi koskaan tarvittu. Bushin hallinto puhui alusta alkaen marssista sotaan sen sijaan, että USA:n presidentin olisi tullut puhua keinoista ratkaista Irakin ongelmat.

McClellan syyllistää USA:n surkeasta politiikasta Bushin lisäksi kolme muuta henkilöä. Varapresidentti Cheney on näytelmän ideologi – homman aatteellinen pääkonna. Ulkoministeri Condoleeza Ricea kirjoittaja pitää henkilönä, jonka olisi pitänyt pysäyttää Bushin hulluudet kuvaamalla niiden vaikutukset maailmalla ja USA:ssa ja saada presidentti ymmärtämään tekojensa seuraukset. Rice keskittyi kuitenkin vain muodollisiin yksityiskohtiin, kuten tuolien sijaintiin neuvottelupöydissä. Valkoisen talon avustajaa Karl Roveakaan ei säästele, vaikkakin pitää miestä tilannetajultaan hallinnon parhaimmista asiantuntijoista.

Scott McClellanin kirja, josta tässä kirjoitan ennakkoarvioita luettuani lienee karmaisevaa kesälukemista siitä, kuinka suureen hulluuteen demokraattinen suurtavalta voi maailman syöstä. Pahinta on, että se on maksanut satojen tuhansien syyttömien ihmisten hengen. En usko amerikkalaisten olevan kovin ylpeitä asiasta. Heitä painaa myös tuhansien kaatuneiden sotilaiden kohtalo.

John ja Georg

John McCainilla on presidentti Bushin suhteen samanlainen ongelma kuin pahimmassa murrosiässä elävällä lapsella vanhempiensa kanssa. Hän ei halua missään määrin tulla rinnastetuksi äärimmäisen epäsuosittuun presidenttiin. Hän ei halua olla Bushin kaveri eikä Bushin linjan jatke – ainakaan julkisesti. Hänellä on kuitenkin ongelma. Hän on taloudellisesti hyvin riippuvainen siitä, että Bush kerää hänen kampanjalleen rahoitusta - ja hyvin kerääkin.

Tilanne johtaa McCainin lähes jakomielitautisiin asetelmiin. Toisaalta olisi erinomaista, että rahanhankkimistilaisuuksia voitaisiin markkinoida julkisesti. Rahankeruu, ”Fund raising” kun yksi täkäläisten poliitikkojen suurista hyveistä. McCain ei kuitenkaan halua päästää ulos (etenkään kuvallista) materiaalia, jossa hän kerää rahaa yhdessä istuvan presidentin kanssa. Toisaalta hän itse on surkea rahan kerääjä.

George W. Bush on äärimmäisen epäsuosittu ja John McCain kärsii siitä paljon. Demokraateilla on lähes käänteinen ongelma. Molemmat vielä pelissä olevat ehdokkaat voivat hyvin julkisuuden kanssa ja rahaa sataa sisään. Ongelma on se, että he eivät oikeasti taida tulla toimeen keskenään. Maailma ei ole yksinkertainen.

Aasit ja norsut

Valtapuolueilla täällä USA:ssa on aika hämmentävät symbolit. Demokraattisen puolueen logossa on (nykyisin stilisoitu) aasi ja Republikaanisen puolueen tunnus on norsu. Pelkällä insinöörilogiikalla tunnukset eivät ainakaan minulle avautuneet. Niiden avaamiseksi tarvittiin hieman humanistisia opintoja.

Historiankirjojen mukaan puolueiden tunnukset ovat peräisin Harper’s Weekly lehdessä 1874 julkaistusta legendaarisen pila- ja sarjakuvanpiirtäjä Thomas Nastin karrikatyyristä, missä demokraattinen aasi yrittää karkottaa pois republikaanista norsua. Enpä olisi koskaan arvannut. Jos webbiä ei olisi, olisin varmaan kilauttanut kaverille.

Toinen kummallinen seikka, joka ei asiaa tuntemattomalle helposti aukea on se, että Demokraattista puoluetta kutsutaan täällä yleensä Demokraattiseksi puolueeksi. Sen sijaan esimerkiksi John McCainin sanotaan olevan GOP:n presidenttitoivo. Se tarkoittaa samaa kuin Republikaanisen puolueen ehdokas.

Nykyään sanotaan, että GOP tulisi sanoista Grand Old Party. Lyhenteellä on myös monia muita merkityksiä, kuten autoilun alkuaikoina tavallisesta pyynnöstä "Get Out and Push". Joka tapauksessa GOP tarkoittaa republikaanista puoluetta. Saisi hyviä kysymyksiä suomalaiseen "trivial pursuit"-otteluun.

Leipähampaat

Reilut 20 vuotta sitten otaniemeläinen teekkari päivitteli ilmeisesti laskimensa sananpituutta tai näyttönsä lukulyhyyttä. Dipolin ja Täffän (Teknologförening) välisen jalankulkutien betoniseinään ilmestyi yllättäen teksti: “… mutta eihän mun laskimessa edes ole niin montaa numeroa !”

(Luulen, että mainitussa seinässä lukee edelleen lähes tuo sama teksti).

Nyt jotkut washingtonilaiset bensakauppiaat ovat eilisen teekkarin (toivottavasti nykyisen insinöörin, kirj. huom.) kanssa samassa jamassa. Täällä loppuivat bensapumppujen hampaat.

Bensanäyttöjen hammaspyörät on valettu ja asennettu vakaan ja halvan energianhinnan olosuhteissa ja ne pystyvät näyttämään tankkauksen hinnan vain, jos bensan yksikköhinta on alle 3.99 plus 9/1000 dollarin.

Kukaan ei koskaan täällä uskonut, että bensiinin maailmanmarkkinahinta voisi yltää 100 dollariin tynnyriltä tai että gallona 95-oktaanista maksaisi yli neljän dollarin. Vielä vuosi sitten kolmekin dollarin gallonahinta tuntui pelottelulta.

Näihin päiviin asti erityisesti maaseudulla on myyty bensaa mittareista, joissa menoneste on mitattu - sveitsiläisen tarkasti - mekaanisilla laskureilla. Keskusyksikkö on ollut elimellinen osa näyttöä.

Nyt nuo upeat, hammasratastekniikkaan perustuvat laitteistot olisi päivitettävä. On kaksi ongelmaa. Ensiksikin, päivityksiä ei voi imuroida netistä. Ne on valettava. Toinen ongelma on talous. Uudet rattaat maksavat tuhansia dollareita, mutta kovassa kilpailussa bensasta saa katetta korkeintaan senteille. Kauppiaat eivät uskalla edes unelmoida digitaalisista mittareista.

Tällä hetkellä monet bensakauppiaat varmaankin toteavat: ” Mutta eihän meidän automaatissa ole niin montaa hammasta.” Varmaan se on jo kirjoitettu johonkin betoniseinäänkin.

Muistopäivä

Edessä on pitkä viikonloppu. Maanantaina on nimittäin Memorial Day, joka samoin kuin Labor Day syksyllä (ja kaikki muutkin vapaapäivät), on monille amerikkalaisille hyvä syy toteuttaa myötäsyntyistä turhamaisuutta ja – tietenkin - shoppailla.

Memorial Dayn syvällisempänä teemana on kunnioittaa sodissa menehtyneitä ihmisiä. Haudoilla käynti kuuluukin monien amerikkalaisten juhlapäivän viettoon. Mainitussa mielessä täällä toukokuun viimeisenä maanantaina vietettävä päivä lienee aika läheistä sukua tai ainakin perusteiltaan samanlainen kuin Suomessa toukokuun kolmantena sunnuntaina vietettävä Kaatuneiden muistopäivä.

Useimmille Memorial Day näyttää kuitenkin tarkoittavan lähinnä kesän grillauskauden avausta. Eilisen seattlelaislehden palstalla kauhisteltiinkin sitä, kuinka paljon grillaus on kallistunut viime kesästä. Hampurilaissämpylät ovat 17%, majoneesi 13% ja perunalastut 12% kalliimpia kuin viime kesänä. Ainoastaan bulkkikalja on pitänyt pintansa ja on kallistunut vain 1,2 prosenttia.

Kuten kaikkina pitkinä viikonloppuina, liikenne tukkiutui eilen perjantaina jo puolen päivän jälkeen ja vähintään jonoja muodostuu taas maanantai-iltapäivänä, kun kansalaiset palaavat kotiin muistopäivältään.

Ihmisiä on varoiteltu suunnittelemattomasta loma-matkustelusta, sillä monet suositut camping-alueet ja kansallispuistot ovat runsaslumisen talven jäljeltä vielä kiinni. Näin on erityisesti vuoristoisilla alueilla, joiden tietkin ovat monin paikoin vielä lumen peitossa.

Luultavasti meidänkin on jotenkin juhlaviikonloppua vietettävä. Viimeisin suunnitelmamme on tehdä sunnuntairetki Seattlen pohjoispuolella oleville saarille. Jos sunnuntai-aamuna heräämme puoli seitsemän, ehdimme hyvin 9.30 lauttaan, joka vie meidät Friday Harboriin. Sieltä pääsee toisella lautalla Orcas Islandille ja kolmannella lautalla takaisin Anacortesiin, mistä ehtii illaksi kotiin. Houkuttelee kovasti, etenkin, jos saadaan sopimaan polkupyörät ensin autoon ja sitten lauttoihin.

Rahaa Microsoftilta?

Nyt ovat maailmankirjat sekaisin. Microsoft ilmoittaa maksavansa asiakkailleen rahaa siitä, että nämä käyttäisivät yhtiön tuotetta.

Kyseessä on yrityksen hakukone ”Live search”, joka ei sitten millään näytä kelpaavan tiedonjanoisille.

Vaikeuksia Microsoftilla on kaikilla rintamilla, eikä se ole päässyt himoitsemilleen tiedonhaku-markkinoille edes yritysostojen avulla.

Pahinta Microsoftin kannalta on se, että naapuriyritys Google nousee nousemistaan markkinoilla, joilla tehdään tiliä nyt ja joilla ennustetaan tehtävän tiliä erityisesti lähitulevaisuudessa.

Yritystä ei redmontilais-firmalta ole puuttunut. Vielä reilut kaksi viikkoa sitten tuore pääjohtaja Steve Ballmer uhosi amerikkalaisessa mediassa, että Microsoft ottaa hakukone-yritys-Yahoon, vaikka väkisin.

Rehentely oli ainakin ennenaikaista. Yahoo ei antanut ottaa.

Isottelu jatkui ja Ballmer ilmoitti, että rahaa pannaan tiskiin täsmälleen hänen tekemänsä tarjouksen verran eli reilut 40 miljardia eikä kymmensenttistäkään enempää, sillä Ballmer kerskui tietävänsä täsmälleen minkä arvoinen Yahoo on Hänelle.

Yahoo ei antanut vieläkään ottaa.

Seuraavaksi Microsoft korotti tarjoustaan kymmenkunta prosenttia 44,6 miljardiin.

Ei taipunut Yahoo siihenkään!

Monet täällä epäilevät, että Redmontissa on käyty kuumana, sillä Ballmer ei taida todellakaan olla mikään herrasmies. Kuumaa on tosin varmaan ollut myös Yahoon päässä, sillä sen osake ei ole nykyään pörssien moottori ja yhtiön taloudelliset vaikeudet lienevät aika vakavia.

Pari viikkoa oli hiljaista, ja tällä viikolla Microsoft tuli sitten taas esiin, ja ilmoitti, että Yahoolle on nyt tarjottu ystävällistä yhteistyötä - Googlen haastamista yhdessä - mitä se aiemman isottelun jälkeen sitten olisikaan.

Toissapäivänä Microsoft kertoi myös uudesta hankkeestaan. Yhtiö ilmoitti, että se tulee maksamaan palautusta niille netin käyttäjille, jotka ostavat tavaraa yhtiön Live searchin välityksellä. Palautus olisi ikään kuin alennusta tavaroista, joille Microsoft koneineen löytää asiakkaan. Mainittujen tavaroiden tarjoajia ovat aluksi mm. Sears, Office Depot ja monet muut amerikkaisyhtiöt ja palautusten kerrotaan olevan 2-30 prosenttia ostettujen tuotteiden hinnoista.

Täällä on jo kauan huhuttu, että Microsoft saattaisi olla strategisissa vaikeuksissa, ellei jopa pienessä paniikissa.

Siltä se kyllä asiaa tuntemattomasta näyttää.

Uudet lajit

Kolumbia-joen kalantutkimukset ovat keskittyneet erityisesti siihen, kuinka lohikalat saadaan nousemaan jokeen, lisääntymään joessa ja kalanpoikaset joesta alas merelle. Lohiin liittyvät ongelmat alkavatkin monen kymmenen vuoden tutkimuksen jälkeen olla melko hyvin hallinnassa. Tällä hetkellä tutkijoita ja ennenkaikkea ympäröivää yhteiskuntaa kiinnostavat kasvavassa määrin myös muut kalalajit.

Muutama viikko sitten Bonnevillen (Kolumbiajoen alin pato) voimaviranomaiset ihmettelivät selittämätöntä möhkälettä voimalaitoksen turbiinien alapuolella. Kyseessä oli tämänhetkisen arvion mukaan 60 000 sammen muodostama pallon muotoinen kasauma, joka ei välttämättä ollut massaltaankaan ihan pieni, kun muistaa, että sammet kasvavat satojen kilojen kokoisiksi ja useiden metrien pituisiksi. Kolumbianjoen sammet ovat nousemassa enemmän ja enemmän tutkimusagendalle. Syytä varmaan onkin, sillä muutoin toki hyvin pitkäikäisille sammille uhkaa käydä kuin kuin eurooppalaisille ja japanilaisille. (Väestö ikääntyy eivätkä siinä auta edes Arto Paasilinnan aina fertiilit suomenhevoset;-)

Toinen laji, jonka nousukäyttäytymiseen liittyvässä tutkimuksessa täällä ollaan edistymässä on nahkiainen. Viimeisen parin vuoden aikana on havaittu, että nahkiainen nousee huomattavasti "jyrkempää" kalaporrasta kuin muut lajit. Vettä portaassa tosin saa olla vain aivan minimaalisesti. Nahkiaisen nousu perustuukin siihen, että se käyttää tehokkaasti hyväkseen yhtä aikaa suutaan ja kroppaansa. Alemmassa kuvassa on yksi paikallisen nahkiaisportaan tutkimusprototyyppi.

Voimalan ohitus

Kuva: Kaaviokuva turbiinikanavan eteen asetettavasta välpästä, joka ohjaa kalanpoikaset laitoksen yläosassa oleviin kokoojakanavaviin. Niitä pitkin ne ohjataan laitoksen ohi. (Jokaisen turbiinin edessä on oma välppänsä). Alakuvassa voi nähdä välpän suuruusluokan. (Klikkaa kuvia suurentaaksesi).

Merivaellukselle lähtevillä kalanpoikasilla on Kolumbiajoessa edessään useita satoja (joillain lähes tuhat) maileja ja monia voimalaitoksia, joiden ohi niiden on ehjänä päästävä. Voimaloiden ohittaminen voi tapahtua monilla tavoin. Jos joessa on niin paljon vettä, ettei joku voimalaitos pysty käyttämään sitä kaikkea, saatetaan kalat ohjata laitoksen tulvaluukkuihin, joista ne kulkeutuvat voimalaitoksen alapuolelle, yleensä melko hyvässä kunnossa.

Joissain laitoksissa käytetään hyväksi poikasten luonnollista viettiä, jonka mukaan ne voimia säästääkseen pysyttelevät kohtuullisessa myötävirtauksessa. Mainitunlainen järjestetään voimalan yläpuolelle isojen pumppujen avulla ja näin kalat kerätään yhteen ja ne siirretään laitoksen ohi joko pintapadon avulla tai putkissa.

Suurissa laitoksissa tyypillisin tapa on ottaa kalat turbiinikanavan suulle ja ohjata ne sieltä kanavan yläpuolelle oheisen kuvan kaltaisilla välpillä. Niiden avulla kalat saadaan talteen ja sopivaa virtausta käyttäen ne houkutellaan putkeen, joka kuljettaa ne laitoksen ohi.

Heikoimmin kalat kestävät tilannetta, että ne juoksutetaan turbiinien läpi. Vaikka ne turbiineista selviäisivätkin odottavat voimalan alapuolella yleensä lokit, jotka pistelevät suihinsa pökerryksissä olevia matkalaisia. Kehitteillä on koko ajan ollut tosin uusia turbiinityyppejä, joiden läpi kalat paremmin selviäisivät ja olen ymmärtänyt, turbiinirakenteet ovat myös kehittyneet kalaystävällisimmiksi.

Poikasfiltteri

Kuva. Kalanpoikaserotin. Kasteluvesi menee vasemmalle ja poikaset pumpataan kapenevan, keskellä olevan kanavan päästä taka-alalla näkyvään Yakima-jokeen.

Monet Kolumbian ja sen sivujokien lohet tuottavat jälkeläisensä altaisiin, joiden vettä käytetään kevään ja kesän aikana kasteluun. Yakiman alueella kastellaan paljon omena-, päärynä-, kirsikka- ja viiniviljelmiä. Keväällä kasteluveden joukossa ovat jokea alaspäin pyrkivät lohenpoikaset, jotka kulkevat virran mukana kohti merta.

Oheisessa kuvassa on patolaitteisto, jonka tarkoituksena on ohjata virtauksia niin, että lohenpoikaset kulkeutuvat kapenevan kanavan perälle. Sieltä ne sitten pumpataan oikealla näkyvään Yakima-jokeen. Vasemman kanavan "lohisuodatettu" vesi johdetaan kasteluun.

Kalaporras

Kuva: Kalaporras Yakima-joella. Kalat nousevat jokea pitkin (kuvassa yläoikealta) ja kurvaavat virtauksen houkuttelemina portaaseen kuvan etuvasemmalla.

Rantaviiva pitää suunnassa. Se on viimeviikkoisen kenttäkurssini keskeisin oppi. Jos haluat saada lohen kalaportaaseen, portaan on löydyttävä rantaviivalta. Tärkeimpiä ovat portaan ensimmäinen, toinen ja kolmas askelma. Niiden on houkuteltava kala sisään oikealla virtausnopeudella. Jos sitä ei löydy, kalat uivat portaan ohi, eivätkä ehkä koskaan löydä reittiään ylöspäin. Porras on turha.

Seuraava asia, joka portaiden rakentajien on syytä pitää mielessään, on ns. kahden rantaviivan sääntö. Koska kalat seuraavat rantaviivaa, on portaita oltava vähintäänkin molemmilla rannoilla. Jos padotussa joessa on kaksi haaraa, voi olla, että kalojen nousuun tarvitaan neljäkin nousuporrasta. Aika yksinkertaisia sääntöjä, mutta tuntuvat toimivan täällä Luoteisrannikolla.

Tapasin Gurun

Vuosi sitten suomalainen tuttuni antoi meille upean vinkin: ”Kokeilkaapa osoitetta academichomes.com. Isosta akateemisesta keskuksesta löytyy samanlaisia tapauksia kuin tekin. Ovat lähdössä vuodeksi reissuun, haluavat vuokrata kämppänsä - parhaimmassa tapauksessa juuri samaksi ajaksi, joksi te haluatte saada asunnon”. Seattlelainen kollegani antoi toisen neuvon. Hän suositteli suurta amerikkalaista nettilistaa nimeltään craigslist.org. ”Kaikkea, mitä voitte elämässä tarvita - omaa ja varastettua”, niin kuin hän listaa mainosti. Kolmas vinkki tuli Seattlea kolunneelta kollegaltani: ”Hommaa kämppä Fremontista tai Ballardista ja olet lähellä kaikkea, mitä tarvitset”.

Kaikki ohjeet olivat upeita. Tutkimme academichomesin ja graigslistin. Niistä molemmista siivilään jäi yksi ja sama kämppä. Jos olisimme halunneet maksaa hieman enemmän ja, jos meillä olisi ollut haluja hoitaa kanoja, parinsadan metrin päässä olisi ollut toinen yhtä sopiva kämppä. Kun nyt kuljemme sen ohi päivittäin, kiittelemme tuuriamme - hyvä ettemme ottaneet. Se on nimittäin valitsemaamme kämppää paljon meluisemmalla paikalla. Lisäksi emme edelläänkään halua hoitaa niitä söpöjä kanoja, jotka välillä ovat jäädä pyörän pinnojen väliin 43. kadulla.

Olimme siis löytäneet kämppäkandin. Otimme yhteyttä ja vastaus tuli paluusähköpostissa. Huomasimme neuvottelevamme asunnosta herra professori ja rouva Gurun kanssa. Google ei jostain syystä tunnistanut mainittua pariskuntaa vaan antoi mainitulla sukunimihaulla Seattlesta monia parrakkaita tai parrattomia itämaisen ajattelun opettajia. Silti jatkoimme postinvaihtoa. Kun lisäksi kollegani kävi katsastamassa paikan ja suositteli sopimusta, teimme sellaisen. Toki olimme saaneet selville myös sen, että vuokraisäntämme nimi on yhdeksänkirjaiminen ja hän käyttää sukunimen neljää ensimmäistä kirjainta, jotka sattuvat olemaan G-U-R-U.

Eilen sitten tapasin Gurun – ensimmäistä kertaa eläessäni. Miellyttävä, nuori professori, joka on vuoden sapattivapaalla itärannikolla. Aivan kuten suomalainen tuttuni oli ennustanut, hänen virkavapaansa sattui samaan meidän asunnontarpeemme kanssa. On kai niitä Win-Win-tilanteita.

Kanelirulla

Muistan lapsuudesta, että niitä odotettiin. Niitä odotettiin aina, kun oli lupa odottaa. Juuri paistettuna, lämpiminä ne olivat suurta herkkua vaikkapa maitolasillisen kera. Niitä teki mieli ahmia, mutta kiintiö oli pari kappaletta ja lasillinen kylmää maitoa ja se nautinto oli upea. Jäi niin hyvä maku suuhun ja vähän ”nälkääkin”. Ja sitä jäi vaikka salaa napattiin joskus kolmaskin herkkupala.

Vanhemmallakaan iällä ei makuni ole muuttunut. Edelleen kauniit, pienet korvapuustit, joissa on runsaasti kaikkea epäterveellistä: valkoisia jauhoja, paljon voita ja kanelilla ja kardemummalla maustettua sokeria pakattuna lämpimiin kauniinruskeisiin paketteihin, ovat suurta herkkuani. En voi vastustaa niitä.

Sen sijaan, ole koskaan ymmärtänyt sitä, että korvapuustien pitäisi olla suuria - Suomen suurimpia ja maailman suurimpia tai muutenkaan suuria (niitä, joita usein mainostetaan Espalla ja Humppilassa.)

Mainittuihin tarkoituksiin ovat Boston-kakut (sosiaalisti äitini, vaikkei ehkä tiennytkään jumbo-puustien markkinoinnista). Boston-kakut ovat herkkua, mutta ne leikataan pieniksi lohkoiksi, jotka jaetaan usealle herkutteliljalle. Oikeat korvapuustit taas ovat henkilökohtaista herkkua. Siinä on iso ero.

Eilen todistin täällä pientä amerikkalaista pettymystä - pettymystä paikalliseen korvapuustiin. Kollegani ja ystäväni John tilasi ”Cinnamon roll’ in” (kanelikääryleen), joka, niin kuin ymmärsin, on hänen korvapuustinsa.

Hänelle kannettiin eteen noin kilon kokoinen möykky, joka oli maultaan ihan ok, niin hän sanoi. Kuitenkin hän oli pettynyt, koska hän olisi halunnut nauttia sellaisesta oikeasta kanelirullasta, joita hänen äitinsä piti tapanaan tehdä. Nyt pöytään tuli noin kymmenkertainen möykky.

John sanoi, että se oli ihan oikean makuinen. Hän ei valittanut edes hintaa, koska minä olin tarjousvuorossa. Hän vain olisi halunnut saada pöytäänsä sellaisen sopivan kokoisen kääryleen, johon hänet oli sosiaalistettu. Hän myöskään ymmärtänyt, miksi rullaa olisi pitänyt leikata mahtavalla pihviveitsellä, joka rullan viereen kannettiin.

Lohikoulu

Kuva: Snake-jokeen kudulle nouseva lohi Low Granite-padolla.

Periaatteessa se, että vaeltavat lohikalat viihtyisivät suuressa, rakennetussa jokisysteemissä, on hyvin yksinkertainen juttu. Kalojen on päästävä jokeen, niillä on oltava sopivia kutupaikkoja ja syntyvien lohenpoikasten on selviydyttävä merelle kasvamaan.

Edelliseen kolminaisuuteen pelkistyy keskeisiltä osiltaan se oppi, jota olen saanut reilun kolmen päivän ajan ahmia täkäläisien ammattilaisten tarjoamana. Toki kentällä saamiini oppitunteihin ja demonstaatioihin on sisältynyt vähintään myös lyhyt oppimäärä kalaportaiden suunnittelussa, johdatus kalantutkimuksen telemetriaan, informaatioiskuja kenttäohjelmista ja luentoja poikasteiden biohydrauliikasta. Siinä sivussa olen saanut ihailla suuria jokeen palaavia kevätkutuisia kuningaslohia ja teräspäitä.

Illat on puhuttu paikallista lohipolitiikkaa, johon intiaanien ja valkoisten 1800-luvulla tekemät sopimukset tuovat mukavan lisämausteen ellei kyseessä ole oikeastaan koko Kolumbiajoen pääjuttu.

Eilen illansuussa kiikaroimme Bonnevillen padolla merileijonia. Siellä niitä edelleen oli. Väijymässä upeita Kolumbiajokeen palaavia lohikaunokaisia, joiden kyljissä olleita hylkeiden hyväilyjälkiä todistimme päivää aikaisemmin Snake-joella.

Nyt tiedän, ettei lohien säilyttäminen maailman suurimmassakaan lohijoessa ole ollut ihan ilmaista. Satoja ja satoja miljoonia lohien säilyttämiseen ja palautukseen on käytetty. Toki ei ole pieni myöskään se taloudellinen tuotto, jonka valjastettu joki USA:n energiataloudelle, maataloudelle ja vesiliikenteelle antaa.

Naapurivahti

Yhdysvalloissa on 80 miljoonaa vapaa-ajan veneilijää ja yli 150 000 kilometriä merenrantaa. Lisäksi sisämaassa on satoja tuhansia kilometrejä rantaviivaa.

Nyt presidentin hallinto haluaa, että vesillä liikkujat tarkkailevat ympäristöään ja raportoivat viranomaisille kaikki epäilyttävät veneilyyn liittyvät havaintonsa. Nykyhallinto nimittäin epäilee, että mahdolliset terroristit käyttäisivät hyväkseen nimenomaan vaikeasti valvottavia pieniä aluksia ja hyökkäisivät maahan niistä jopa ydinasein.

Viranomaiset sanovat, että he tietävät kaiken laivoista, jotka lähtevät lähi-idän öljysatamista ja ovat tuomassa lastiaan kohti USA:ta. Sen sijaan pienten veneiden tarkkailu on ongelma. Maassa on noin 18 miljoonaa venettä ja yli 39.5 miljardin veneteollisuus. Ne ovat maalle tärkeä talouden sektori. Toisaalta veneily saattaa vakavasti uhata maan turvallisuutta, arvioidaan täällä.

Skannaus

Kahdeksan vuoden takainen New Yorkin terrorihyökkäys ja ehkä aika paljolti myös maan presidentin valitsema politiikka on synnyttänyt Yhdysvaltoihin valvontakulttuurin, jota Suomessa on vaikea ymmärtää. Kaikki ihmiset, niin jokainen tähän maahan pyrkijä kuin jossain määrin myös tässä maassa olijat arvioidaan moneen kertaan mahdollisen tuhokäyttäytymisen selvittämiseksi ja siihen kuluu paljon työtä.

Ennenkaikkea se syö paljon taloudellisia voimavaroja, jotka käytetään vartiointiin, testaukseen, varustautumiseen, varmistukseen ja ties mihin. Uskallankin arvata, että ns. "kotimaan turvallisuuden ohjelma" kuluttaa varoja moninkertaisesti verrattuna siihen, mitä vaikkapa tämän sotilaat käyttävät Irakissa. Ja kaikki ne resurssit ovat poissa tuotannosta, jota tämä maa nyt kipeästi tarvitsisi.

Minut on tänne pyrkimiseni ja täällä olemiseni alusta luokiteltu ”alhaisen riskin”-henkilöksi. Olen siitä ylpeä, sillä en ole koskaan ajatellut vahingoittaa edes täkäläistä kärpästä (vaikka tiskipöydällä öykkäröivät sokerimuurahaiset ovat toki hieman nostaneet vahingoittamiseen liittyviä tunteitani). Minusta USA on mielenkiintoinen maa, josta voin oppia paljon ihan vaan tarkkailemalla. Miksipä siis suunnittelisin muuta kuin tarkkailua. Siitä huolimatta molempien käsieni etusormien kuvat on otettu jo ennen viisumin myöntämistä ja toistamiseen lentokentällä ja kolmannen kerran työpaikalla. Paljon muutakin tietoa olen turvapalveluun toimittanut.

Kollegani oli tikahtua tukahdutettuun nauruunsa, kun (hänen edessään) kaikki sormeni, kämmeneni ja osin myös käsieni rystypuolet kuvattiin ennen kuin sain avaimen ja kulkuluvan toimistooni. Tiedän, että te nauratte sormilleni ( Juha W. Vainio sanoisi, " ei niistä saatu parempaa").

Työkaverini puolestaan nauroi sille, että olin useita kertoa krampissa ennen kuin käteni oli pyöritetty tasoskannerilla hyväksyttävästi. Tuli useita puolikuvia ja aina aloitettiin alusta ihan kuin laatuelokuvan filmauksessa. Klaffi ja uusiksi. Priimaa piti saada.

Kuvitelkaa virkailijaa, joka pyöritti käsiäni ja minua, joka yritin samaan aikaan pyöritellä kroppaani niin, että kädet taipuvat kuvattaviksi tasolevylle. Luulen, että samanlaista menoa seurasitte viimeksi ”Tanssii tähtien kanssa”-ohjelmassa. Ainoa ero on se, että käteni oli koko ajan samassa pisteessä ja kroppani pyöri rataa, jota sille ei ollut kukaan opettanut. Kollegani pidätteli naurua katketakseen. Luulen, etten olisi saanut kannatusta edes yleisöäänestyksessä, jos sellainen olisi tanssiesityksestäni järjestetty.

Minun kyseessä ollessani kaikki selittyy luultavasti huonolla kalsiumin ja magnesiumin tasapainolla. Sen täytyi olla syy kramppeihin ja heikkoon motoriikkaan. Olenkin tarkastuksen jälkeen juonut maitoa ja syönyt magnesim-tabletteja ja venytellyt, jottei kramppaa uudelleen, jos iskee nakki ja joudun uusiin tutkimuksiin.

Joka tapauksessa, tälle maalle tulee uskomattoman kalliiksi se kahdeksan vuoden takainen hyökkäys ja ehkäpä tuo valittu politiikkakin.

Afrikkaan?

Afrikasta on tulossa Aasian jälkeen seuraava sijoittajien lottopotti. Niin uumoillaan Associated Pressin kiertoartikkelissa, joka julkaistiin monissa amerikkalaisissa lehdissä vapun alla. Se painettiin myös seattlelaisissa päälehdissä.

Afrikka kamppaili vuosikymmeniä suurissa lainaongelmissa. Viimeaikainen öljyn, kullan ja muiden hyödykkeiden ja raaka-aineiden hinnannousu on kuitenkin nostamassa luonnonvarojen suhteen rikkaan mantereen uudeksi maailmantalouden mahtitekijäksi.

Analyytikot vertaavat tämän päivän Afrikkaa 20-30 –vuoden takaiseen Aasiaan. Potentiaalia löytyy ja kasvun merkit ovat lupaavat. Manner on rauhoittumassa poliittisesti. Koulutustaso kohoaa nopeasti ja taloudellisesti mannerta vahvistavat erityisesti kiinalaisten investoinnit alueelle, jonka inflaationopeus on pudonnut 1980-luvun paristakymmenestä prosentista 5-6 prosenttiin. Niin, että ylimääräiset riskirahat seuraavaksi Afrikkaan.

Lyyraturskan mäti

Seattlessa pidettiin viime kuun lopulla suuret kalamarkkinat. Myynnissä oli yli kymmenen miljoonaa kiloa Alaskan lyyraturskan mätiä. Nimensä mukaisesti se on peräisin pohjoisesta, lähinnä Beringin mereltä.

Mädin asiakkaat olivat pääosin aasialaisia, Japanista ja Etelä-Koreasta ja kaupassa liikkuivat kohtalaiset rahat. Seattlen kahden vuotuisen mätihuutokaupan liikevaihto on yli 400 miljoonaa dollaria, joka kertyy keskimäärin 25 miljoonan mätikilon myynnistä.

Seattlen markkinat ovatkin maailman suurimmat lyyraturskan mätimarkkinat. Niiden ohella (lähinnä venäläistä)mätiä myydään myös eteläkorealaisissa huutokaupoissa, noin 20 miljoonaa kiloa vuodessa. Aasialaisten markkinoiden arvo on mädin laadusta johtuen kuitenkin alhaisempi kuin täkäläisten.

Mädin hinta vaihtelee. Kalleimmista, sokerikakun tekstuuria muistuttavista, vaaleista mätipusseista maksetaan jopa 50 dollaria kilolta. Ne ovat niin herkullisia, että ne eivät juuri vaadi prosessointia. Tummat heikkolaatuisemmat mätipussit myydään 10 dollaria kilo ja niitä käytetään pidemmälle jalostettujen ja voimakkaammin maustettujen tuotteiden raaka-aineina.

Mädin hinta on hyvä verrattuna lyyraturskan lihan hintaan. Lihan kauppa-arvoa nostetaankin merkittävästi jalostamalla se paitsi kalapuikoiksi ja -pihveiksi myös erityisesti rapujäljitelmiksi eli ns. surimiksi. Niinpä myös lyyraturskan lihakaupassa liikkuu suuri raha, joka tosin perustuu paljolti myös siihen, että mainittua kalaa pyydetään vuosittain yli 1.5 miljardia kiloa.

Aasialaisen ruuan ystäville voi kertoa, että lyyraturskan mätiä voidaan keittää pastan lisukkeeksi. Se sopii mainiosti myös munakkaisiin, noodeleihin ja riisiruokiin. Japanilaiset suosivat sitä sushin raaka-aineena.

Prosessoitu lyyraturskan mäti kulkee japanissa nimellä mentaiko. Sana on yhdistelmä koreankielisisestä sanasta myeong (lyyraturska) ja japanin sanasta ko (lapset). Pop-musiikkifriikit ovat hekin saattaneet törmätä lyyraturskaan, sillä 70- ja 80-luvuilla japanissa oli vallalla musiikkisuunta, jota kutsuttiin mentai rockiksi. Alaskan pollock venäjäksi Mintai-turska (lyyraturska) on arvostettu otus.

Hylkeet vai lohet ?

Kysymys siitä, kumpia pitäisi enemmän suojella, merileijonia vai lohia puhuttaa viranomaisia, ympäristöväkeä, intiaaniheimoja, ammattikalastajia, tutkijoita ja lehdistöä täällä länsirannikolla. Eläinsuojelijat puhuvat hylkeiden puolesta, mutta intiaaniheimoille ja kalastajille lohi on tärkeämpi. Suojelijat puhuvat eläimistä, intiaanit ja kalastajat elämisestä. Viranomaiset ja tutkijat tasapainoilevat siinä välissä.

Sekä merileijonat että lohet ovat joko vähälukuisia tai uhanalaisia. Määritelmiä riittää. Ongelman ydin on se, että jo vuosien ajan joukko merileijonia on keväisin parkkeerannut itsensä Kolumbiajoen suistoon, jossa ne popsivat suihinsa jokeen palaavia uhanalaisia (, kevätkutuisia kuningas)lohia. Lohia on hylkeiden kovin helppo kalastaa, kun niiden paluureitit ovat kovin "kapeita" väyliä rakennetuissa vesistöissä, kalaportaiden edustalla.

Lohikantojen ja erityisesti kuningaslohikantojen tila on tällä hetkellä niin heikko, että sekä San Franciscon lahden läpi virtaavan Sacramento-joen, että Oregonin ja Washingtonin rajalla kulkevan Kolumbiajoen lohenkalastus on katkaistu. Sitä eivät ammattikalastajat eivätkä erityisesti intiaanit voi hyväksyä. He eivät voi hyväksyä sitä siksi, että hylkeet ihan dokumentoidusti ja ilman niille myönnettyä erikoislupaa syövät lohia, joita sanotaan heidän kalastukseltaan suojeltavan.

Oregonin ja Washingtonin asiasta vastuussa olevat viranomaiset ovat antaneet luvan 85 merileijonan aiheuttaman haitan eliminoimiseen vuosittain (5 vuoden ajan). Eläimiä voidaan luvanvaraisesti tappaa, mutta suosituksena on, että niitä siirrettäisiin pois helpoilta apajilta joen suusta.

Viikko sitten viranomaiset pyydystivät auton lavan kokoisilla loukuilla 8 merileijonaa, jotka siirrettiin pois joen suistosta. Vaikka merileijonien pyynti on maailman kivuttominta puuhaa, (lasket veteen lavan, jolle ne taatusti kiipeävät lekottelemaan ja siirrät ne sitten pois), ärhäkkäimmät eläinsuojelijat pitivät toimintaa rikollisena. Todellinen pommi räjähti viime viikonloppuna, kun 6 merileijonaa löydettiin kuolleina lavoilta, joilla niitä oli muutamaa päivää aiemmin pyydetty ja siirretty alueelta. Lehdet ehtivät julistaa jo syylliseksi sala-ampujan, mutta kuolleista eläimistä ei löydetty jälkiä luodeista. Nyt yritetään selvittää, mikä tappoi merileijonat. Humane Society–järjestö käy kuumana ja poliisi tutkii asiaa.

Samanlainen keskustelu on tuttua myös Suomessa, puhuttiinpa sitten hylkeistä ja lohista tai susista ja poroista. Uskallan ennakoida, että samanlaisia keskusteluja käydään myös ihan uusista eläinlajien välisistä ja eläinten ja ihmisen välisistä ristiriitatilanteista aika pian. Itse asiassa on jo käytykin.

Elintarviketurvaa

Yhdysvallat on reilulla 2.65 miljardilla kilollaan merkittävä kalan ja muiden merielävien kuluttaja. Se on myös suuri kalanostaja, sillä 80 prosenttia maassa kulutettavista merenelävistä on tuontitavaraa.

Viime vuosina Yhdysvaltain suurimmaksi kalantuojaksi on noussut Kiina ja se aiheuttaa täällä kosolti päänvaivaa elintarviketurvallisuudesta vastaaville viranomaisille. Miksikö?

No siksi, että vaikka vain alle 0,2 prosenttia maahan tuotavista kiinalaisista kalaeristä käy nykyään läpi laatutestauksen, johtaa testaus vuosittain satojen erien palauttamiseen takaisin Kiinaan. Maaliskuussa kiinalaisesta kasvatetusta kalasta löytyi salmonellaa, jonka alkuperänä pidetään sitä, että monilla kiinalaisilla tilapian kasvattamoilla kanat tai kanahäkit ovat joko kala-altaiden yläpuolella tai niiden lähellä eikä hygieniaa juuri valvota.

Tautien lisäksi Kiinasta tulleita kalaeriä on lehtitietojen mukaan palautettu, kun viljellyssä kalassa on ollut suuria lääkejäämiä (, esim. antibiootteja, jotka USA:ssa ovat kiellettyjä). Myös kalaerien siivottomuus on johtanut hylkäämisiin. Maaliskuun puolivälissä Los Angelesiin tuli suuri erä kalaa, jonka väitettiin olevan viljeltyä monnia. Sitä tuo kala ei ollut eikä kukaan vieläkään tiedä, mitä se oikein oli. Se palautettiin lähettäjille, jotka ovat ehkä myyneet sen edelleen.

Koska kauppiaiden pitää USA:ssa, ihan niin kuin meillä Suomessakin, ilmoittaa kalan alkuperä, viranomaiset eivät ole erityisen huolestuneita kaupoissa ja marketeissa myytävästä kalasta. (Minä sen sijaan olisin, sillä en ole koskaan nähnyt täällä mainittuja alkuperämerkintöjä). Sen sijaan ravintoloissa ja erityisesti pikaruokaloissa myytävän kalan laatu täällä huolestuttaa, sillä paikoissa myytävän kalan alkuperästä ei ole usein mitään tietoa.

Huolissaan ovat myös paikalliset, aika pienet monninviljelijät, jotka ovat kiinalaisten kanssa aika epäreilussa kilpailutilanteessa. Heidän kun noudatettava sääntöjä, joita kilpailijat ei noudata.

Muutu tai itket ja muutut

Näyttää siltä, että amerikkalaisen autoteollisuuden lobbaama ja nykyisen presidentin ajama liikenteen energiapolitiikka kärsii tyrmäystappion. Nykyhallintohan on viimeiseen asti yrittänyt vesittää ja viivyttää lainsäädäntöä, joka pakottaisi autonvalmistajat parantamaan ajoneuvojen energiatehokkuutta. Perusteluna republikaanihallinto on pitänyt taloutta, joka vaatii pitkiä siirtymäkausia sille, että maan autoteollisuus ehtii rakenteellisesti mukautua muutokseen.

Huhtikuun myyntitilastot iskevät harjoitettua politiikkaa vyön alle. Suurten, energiasyöppöjen autojen myynti on täällä laskenut romahdusmaisesti edellisen vuoden huhtikuuhun verrattuna. Syynä on, mikäs muu kuin kohoava öljyn hinta.

Fordin F-sarjan pick-up autojen suosio on pudonnut 20 prosenttia. Yli 25 prosenttia on pudonnut myös SUV-maastureiden myynti. Samaan aikaan suosiotaan ovat lisänneet pienet autot. Kärjessä ajavat japanilaiset, joista esimerkiksi Toyota Yarisin myynti kasvoi lähes 60 prosenttia. Myös Honda Fit lisäsi rajusti suosiotaan. Sensijaan (keskimäärin suurten) amerikkalaisten autojen myynti on pudonnut: GM:n noin 23 prosenttia, Fordin lähes 20 prosenttia eikä Chryslerillälään mene hyvin. Mielenkiintoinen muutos on tapahtunut myös siinä, että kun ennen pieniä autoja ostivat nuoret ja naiset, nyt niitä suosivat vanhenevat suuret ikäluokat.

Kuten tammikuun alun blogissani kirjoitin, useat osavaltiot Kalifornian johdolla olisivat halunneet tiukentaa nopeasti omaa lainsäädäntöään ja määrätä auton valmistajat tekemään pienikulutuksia autoja. Liittovaltion ympäristövirasto EPA on niiltä sen kieltänyt ja asiasta tapellaan nyt oikeudessa.

Näyttää siltä, että kävipä oikeudessa ja politiikassa miten tahansa, kuluttajat ovat jo ratkaisseet kehityksen suunnan. Paikkansa näyttää pitävän vanha proaktiivisuuteen kannustava sanonta: ”Muutu tai Itket ja Muutut”. Se olisi autontekijöiden ja poliittisten jarruttajienkin hyvä pitää mielessä.

Taksi - Seattle

Jännitimme lennolla sitä, saisimmeko pääsiäisyönä taksin ja huolisiko auto meidät samaan kyytiin. Meitä oli neljä, aikuisia. Olimme juuri palanneet SeaTacille Las Vegasista. Menimme taksijonoon ja viimein tuli auto – Full size. Se näytti aivan samankokoiselta kuin se Impala, jota olimme matkallamme vuokranneet.

Kuljettaja nousi autosta. ”Valitan, matkatavaranne eivät mahdu kyytiin”. Katselimme toisiamme. Me neljä mahtuisimme, mutta kaksi meidän perus-samsoniteamme eivät mahtuisi. Noita kahta laukkua - aivan identtisiä, joita jokaisella Aurinkomatkojen lennolla on ainakin 150 kappaletta - soviteltiin sitten auton luukkuun. Eivät ne sinne yhtä aikaa mahtuneet. Eivät mahtuneet, vaikka käänneltiin ja väänneltiin. Turha toivo.

”Ei hätää, tilaan teille isomman auton”, sanoi intialaiseksi määrittelemäni kuljettaja. Kollegani John tosin epäilee, että kuski ei välttämättä ollut intialainen. Siitä hän on varma, että kyseessä oli sikhi, koska lentokenttätakseja ajavat juuri sikhit, toki monet intialaisia.

Olimme pelastettuja. Parin, kolmen minuutin päästä tolpalle lipui Syslerin van - paku johon me neljä mahduimme kaikkine, kaksine laukkuinimme. Minut istutettiin etupenkille, vaikka tilaa olisi ollut takanakin. Ihmettelin, koska amerikkalaiset kuskit eivät yleensä päästä matkustajia eteen. Monasti matkustamon ja kuljettamon välissä on luodin jopa kestävä seinä. Tämä kuljettaja päästi.

”Ajetaan Fremontiin”, sanoin. ”Ei kai haittaa, että Alaskan Way Viaduct on pääsiäisen ajan suljettu tarkastuksia varten”, sanoi kuljettaja. ”Eihän se onneksi ainoa reitti ole”, vastasin , "mennään toista kautta".

”Mitä kautta sitten ajamme”, kysyi kuljettaja. ”Kai me menemme ensin I5:lle, kohti pohjoista", sanoin. ”Hyvä on”, sanoi kuljettaja ja ajoi. ”Sinä sanot sitten, kun käännymme pois I5:lta”, hän jatkoi. ”Käännytään pois siinä yliopiston kohdalla ja ajetaan Wallingfordin läpi kohti Ballardia”, varmistelin. ”Sinä kerrot sitten, kun käännytään, lupaathan”. Minä lupasin.

Ja minä kerroin. Kerroin, että erottaessa pois valtatie I5:ltä oikealle jää yliopistoalue, tärkeä kaupunginosa. Me käännymme vasemmalle ja seuraamme 45. katua länteen. Menemme läpi Wallingfordin. Myös se on keskeinen pohjoinen kaupunginosa. Jättäessämme Wallingfordin, siirrymme tarkoituksella 46. kadulle. Näin pääsemme Aurorakadun ali. Se on yksi valtaväylä. Se johtaisi meidät Alaskan Way Viaductille, jos tuo mokoma ei olisi pääsiäisen aikaan tarkastuksessa ja jos kääntyisimme takaisin lentokentälle päin.

Seuraavaksi kerroin, että Auroran jälkeen käännymme vasemmalle Fremont Avelle ja ajamme aina 42. kadulle, missä käännymme oikealle. Jatkamme sitä pitkin First Avelle (North West) ja käännymme oikealla. Pian olimmekin jo perillä.

Kuljettaja, joka oli maailman miellyttävin kaveri ja pujotteli kertomaani reittiä First Avenuelle, missä jäimme pois. Hän hyppäsi ulos ja nosteli ne kaksi laukkua jalkakäytävälle. Kaivoin rahaa ja maksoin taksin, joka oli 30 kilometrin matkalta 49.85 dollaria. Pistin reilut tipit ja sanoin: "It is OK, keep the change". Tuli yllättävä kysymys: ”Kuinka pääsen täältä Fremontista pois?”

Neuvoin kaksi, mielestäni selkeää, vaihtoehtoista reittiä, mutta minusta tuntui, että kuskin tarkkaavaisuus herpaantui ennen ehdin edes ensimmäisen reitin puoliväliin. Olen luultavasti huono opettaja, ainakin taksinajossa.

Kannoimme laukut sisään ja riisuimme päällystakit. Minua hermostutti. Päätin noin viiden minuutin jälkeen mennä ulos. Pihamme on korkealla mäellä ja näin helposti, kuinka kuljettajamme etsi Toisella Avenuella tietään ulos Fremontista. Pian hän palasi ja ajaa hujautti talomme ohi. En ehtinyt neuvomaan. Meni tarkalle - jäin korkeintaan 20 metriä. Että harmitti. Olisin voinut piirtää kartan, kun kynäkin oli taskussa.

Kuvittelin mielessäni pahinta. Luultavasti lehdet parin aamun päästä kirjoittaisivat eksyneestä, hätäilyyn menehtyneestä sikhikuskista. Meitä, suomalaisia, saatettaisiin syyttää taksikuskin heitteillejätöstä. Raskauttavana asioiden haarana voitaisiin pitää sitä, että havaitsimme auton varoitusvalotaulun olevan punaisella ja vilkuttavan välittömästä moottorin tuhosta, ellei autoa saatettaisi korjaamolle. Emme välinpitämättömyyttämme olleet raportoineet siitä kuljettajalle.

Mikä häpeä nousisikaan isänmaalle - Vanhaselle tai Haloselle riippuen siitä, kumpi sattuisi olemaan vuorossa. Pahimmassa tapauksessa molemmille, jos olisi katettu kahdelle. Ja, että meidän piti se aiheuttaa!

Ps.

Mielessä kävi väliin Jim Jarmuschin Night on Earth- elokuvan entisen drr:läisen, tuoreen new yorkilaisen taksikuski Helmut Grokenbergerin kohtalo. Aiheutimmeko mekin ajattelemattomalla toiminnallamme sellaisen?

Taksi - Portland

Kollegani John palasi jokunen päivä sitten Oregonin Portlandista, missä hän ja kollegansa Tom ottivat lentokentältä taksin. He halusivat paikalliseen NOAA:n toimipaikkaan. "Sinne osaa helposti", John sanoi, "Se on aivan lentokentältä kaupunkiin kulkevan pääkadun varrella."

”Venäläinen taksikuski. Tunnistin sen, kun hän puhui kännykkäänsä”, kertoi John, ”ei suostunut ajamaan metriäkään. Ei muka ollut tarkkaa osoitetta, vaikka meillä oli kiire."

Tom alkoi hiiltyä: "Ajetaan tätä tietä suoraan ja pysähdyt, kun pyydämme”. ”Osoite tai ulos”, oli venäläinen ilmoittanut. John piti itseään onnekkaana, kun ison matkalaukun pohjimmaisena oli yksi oregonilaisten kirjekuori, jossa oli katuosoite. Taksikuskikin oli tyytyväinen ja alkoi naputella osoitetta GPS-laitteeseen, että viimein päästäisiin matkaan.

”Se on tuossa oikealla, pysäytä!”, oli Tomin seuraava repliikki kuskille. Vaikka valot vaihtuivat jo keltaiselle, auto jatkoi matkaansa. Seuraavassa kadunkulmassa sitten käännyttiin oikealle, jatkettiin pitkän korttelin päähän ja käännyttiin taas oikealle. Vielä kerran oikealla ja siellä korttelin päässä toimipaikka odotti tulijaansa - noin 25 minuutin kuluttua sakkokierroksen alkamisesta. Oli ruuhka-aika. John naureskeli asialle, mutta kertoi, ettei homma naurattanut yhtään tilanteen ollessa päällä. "Normaalisti 20 minuutin matka vei mokoman GPS:n takia lähes tunnin ja myöhästyttiin tärkeästä kokouksesta. Arvaa harmittiko”?

Jimi ja Ruusunen

Vaikka EMP ei ole aivan Seattlen ilmailumuseon tasoa, on se varmasti yksi maailman upeimmista musiikkinäyttelyistä. Viikko sitten lauantaina näyttely nousi historiansa upeimpaan loistoon, kun Jimi Hendrix osasto palasi omalle paikalleen, missä se tulee pysymään ainakin vuoteen 2010. Kokoelmissa on yli 8000 Hendrixille kuulunutta esinettä, joita olisin halunnut ihailla jo joulukuun sateiden aikana, kun vietimme näyttelyssä edellisen sunnuntai-iltapäivän.

Aion vielä käydä näyttelyssä ainakin pongaamassa vauvakuvat Jimistä ja Fender Stratogasterin, jota hän hyväili ja rääkkäsi Woodstockissa.

EMP on upea näyttely. Havaitsin jo pelkästään sähkökitaran historiaa todistaneen osaston vierailun arvoiseksi. Kylmäksi jättänyt sekään, että pääsin kuuntelemaan ensimmäistä studiotyönä itse miksaamaani singleä.

Jos kykyä ja intoa olisi riittänyt, olisimme voineet kokeilla soittotaitojamme osana orkesteria. Myös eri soittimista pääsimme irrottelemaan soundeja. Upea idea tuo Koe-musiikki-projekti. Silti, näyttelyn sydän ja alkuidea on Jimi, joka jostain meille selittämättömästä syystä oli pitkään poissa, palasi vasta viikko sitten.

Samaan aikaan, kun täällä Seattlessa voidaan taas juhlia Jimin paluuta areenalle, kuuluu Los Angelesista kummia. Paikallinen aikuisviihdettä tuottava firma on tuonut markkinoille 45- minuuttisen DVD:n, josta 11 minuuttia käsittelee Jimi Hendrixin uraa (johon ei kertoman mukaan mahdu musiikkia). Suurempi osa muutoin mykän levykkeen annista on kovaa aikuisviihdettä, jossa kitaralegenda Hendrixin väitetään olevan kahden ruususen hierottavana. Täällä kiistellään siitä, onko kyseessä Hendrix vai joku muu. Kiistelyn syy on se, että hierottavan kaverin kasvojen kerrotaan vilahtavan kuvassa pari kertaa ja silloinkin silmät ummessa. Muutoinkin evidenssi siitä, että kyseessä olisi Jimi, on ohut. (Ja vaikka olisikin Jimi, mitäs se meille kuuluu.)

Se onko kaveri Hendrix vai ei varmaan selviä koskaan, mutta se tiedetään, että kalifornialainen tuotantoyhtiö myy nauhanpätkäänsä hintaan $39.95.

Olen täysin varma, että EMP on nyt entistä upeampi ja mokoma DVD surkeaakin surkeampi. Saattaa silti olla, että joku ruususia hyväkseen käyttävä hymy löytää Jimillekin aikuiskäyttöä, mikä on aika masentavaa.

WNGD

Jo 1960-luvun lopulta alkaen, kiitos Tenavien, olen tiennyt, että amerikkalainen yhteiskunta on täynnä teemapäiviä. Silti en oikeastaan ole ymmärtänyt, että niitä on todella paljon. Nyt ymmärrän. Menin kolmisen viikkoa sitten paikalliseen lelukauppaan ja minua valistettiin siitä, että olisi parasta ostaa leija, koska huhtikuu on kansallinen leijanlennätyskuukausi. Työpaikalla on viikoittain teemapäiviä ja -viikkoja, kuten "tuo lapsesi töihin tutustumaan"-päivä, "kansallinen pyöräile itsesi terveeksi"-viikko ja "kävele sydämesi puolesta"-päivä. Yliopistoalueella mainostettiin "Puget Sound Astma-kävely-päivää" jne. Monet mainituista päivistä liitetään ihmisen tai ympäristön terveyteen tai maailman rauhaan ja minusta on upeaa, että tärkeitä teemoja pidetään yllä.

Kuten olen aiemmin raportoinut, urheilulajien finaalit ovat nekin teemapäiviä ja viikkoja. On Base-ballin loppuotteluviikot super-bowl-viikot, NHL-loppuotteluviikot jne. Niitä hyödyntävät erityisesti kauppiaat.

Ihan niin kuin meilläkin täällä on isän teemapäivää ja äitienpäivää, joka muuten on ihan samaan aikaan kuin Suomessakin.

Eilen kohtasin taas uuden teeman. Olen pitänyt menneen viikon ajan kurssia, johon kaikki osallistujat ovat tulleet ja osallistuneet säntillisesti. Myös eilen, perjantaina olimme aloittaneet päivän klo 9.00 ja olimme aikeissa lopettaa sen klo 17.30. Puolen päivän aikaan yksi kurssilaisistani, Michelle, ilmoitti, että hän joutuu lähtemään jo klo 16.00. Syyksi, (joka täällä on tapana kurssin vetäjälle kertoa) hän ilmoitti, että hän on mukana järjestämässä WNGD:tä. Tietenkin "myönsin" hänelle vapaata, koska kansallisten teemapäivien valmistelu on tärkeä asia.

Michelle lähti valmistelemaan World Naked Gardening Day-päivää, joka on yhdelle amerikkalaiselle ryhmälle tärkeä vapautumisen ja kansallisen juhlimisen aihe. Näin jälkeenpäin arvelen, että sää täällä Seattlessa ei aivan täysin suosinut WNGD-juhlaa. Vaikka lämpötila kipusikin jopa yli 15 asteen, saattoi sade tuntua kostealta niillä harteilla, jotka päivän teeman kaikkein totisimmin ottivat. Joka tapauksessa puutarhat ovat täällä tällä hetkellä upean vihreitä ja luulen, että useimmat nakutkin ovat kovan työpäivän jälkeen jo onnellisesti nukkumassa.

Hyvää maailman naku-puutarharoinnin teemapäivää !