Hauskaa Vappua!

Hyvää Vappua kaikille blogin lukijoille, uskollisille ja uskottomille. Saamastani palautteesta päätellen blogia on kannattanut ja kannattaa kirjoittaa. Akuutista työkiireestä johtuen en ehkä pysty pukkaamaan uutta tekstiä ulos joka päivä niinkuin viimeaikoina. Saattaakin olla, että toukokuun blogi ilmestyy hieman harvemmin kuin huhtikuussa.

Täällä ei tunneta käsitettä May Day (Vappu). Työn sankareita (Labor Day) juhlittiin syyskuussa aika samalla tavoin kuin meillä vappua (no, ehkä hieman kuivemmin suin). Mainittujen juhlapäivien ajoittumisessa näkyykin ehkä eurooppalaisen ja amerikkalaisen ajattelutavan ero. Euroopassa juhlitaan kesän tuloa. Täällä juhlitaan kesän menoa.


Hauskaa Vappua! Ihmisille ja kissoille! Tasapuolisesti!


Ps. Toivokaamme, ettei May Daysta tule kenellekään mayday!

Uneton

Elokuvan Uneton Seattlessa päänäyttämö, kelluva talo Seattlen Lake Unionissa, on nyt myynnissä. Tom Hanks ja Meg Ryan eivät kuulu pakettiin, mutta noin 190 neliömetrin talon talon saa omakseen 2.5 miljoonalla dollarilla (1.6 milj.€). Pyyntihinta on siis vajaat 8400 euroa neliöltä.

On laskettu, että tämänhetkisillä amerikkalaisilla lainaehdoilla (30 vuoden takaisinmaksuaika, 8 prosentin korko ja noin 625 000 dollarin käsiraha) talossa kellumisen pääomakustannukset jäävät alle 14 000 dollarin kuussa. Päälle tulevat tietysti verot (n. 500 dollaria kuukaudessa) ja vastike, joka on 388 dollaria kuussa. Vastike sisältää veden, jäteveden, jätehuollon, laiturialueen kunnossapidon ja kiinteistöveron.

Olen ottanut selvää ja tiedän, että vuonna 1978 rakennetun talon myyjät ovat kunniallisella asialla. He ostivat talon 14 vuotta sitten ja rakastavat taloaan. He haluavat kuitenkin muuttaa itärannikolle, missä heitä kaipaavat lapsenlapset.

Haluan tällä blogilla tiedottaa teille kaikille, että kyseessä on tilaisuus, joka ei joka päivä toistu!

Kallis lohifile

Olisitko valmis maksamaan lohifileestä 55 euroa kilo? Täällä länsirannikolla, Washingtonissa, Oregonissa ja Kaliforniassa tuo 90 dollarin kilohinta näyttää lähiaikoina todennäköiseltä. Markkinoilla on huutava pula lohikalasta, kun sekä San Franciscon ohi virtaavan Sacramento-joen että Washingtonin ja Oregonin rajalla olevan Columbia-joen lohien kannat ovat ennätyksellisen alhaalla eikä viljeltyäkään lohikalaa ei ole riittävästi tarjolla.

Samaan aikaan täkäläiset kuluttajat ovat oppineet syömään lohikalaa. Nykyisin hyvin kaupaksi menee myös Chum, Koiralohi. Vielä muutama vuosi sitten kalastaja sai siitä vain pari dollaria kilolta, mutta nyt hinta on yli kuusi dollaria. Tällä hetkellä villistä Chinookista, Kuningaslohesta maksetaan Seattlessa yli 30 dollaria pauna (70 dollaria kilo), mutta hinta on nousussa. Korkea hinta houkuttelee myös keinotteluun. Kasvatettua Atlantinlohta myydään villinä kalana, vaikka myös markkinoilla olevan viljellyn kalan hinta on ennätyskorkealla.

Ympäristöväki syyttää pienistä lohikannaoista maatalouden ja yhdyskuntien kuormitusta. Myös voimalaitospadot ovat ajoittain tulilinjalla. Tutkijat pitävät arvioivat tilanteen johtuvan epätavallisista sääolosuhteista. Meren ravintoketjut ovat olleet sekaisin ja mm. kymmeniä tuhansia merilintuja on kuollut nälkään. Niin on saattanut käydä myös kaloille.

Alaskalaisilla lohenkalastajilla menee ilmeisen hyvin. Nyt 90 prosenttia lohesta tulee Alaskasta ja vaikka sikäläinen saalis putosi viime vuonna 35 prosenttia edellisvuodesta, oli vuosi 2007 kaikkien aikojen neljänneksi suurin. Myös vuodesta 2008 odotetaan hyvää.

Sauna

Arvokas Lake Quinaut Lodge järven puolelta.

Sen on täytynyt olla norjalainen siivoustyöhön turhautunut nuori nainen, ajattelin. Lake Quinault Lodgen saunan kuusipaneeliin oli pienellä veitsellä kaiverrettu teksti KARI. Kiipesin lauteille, suljin silmäni ja nautin ensimmäisistä löylyistä yhdeksään kuukauteen. Kiuas oli suomalainen - Metoksen perhemalli ja taatusti sisään ajettu yksilö. Arvelen, että ainakin 150 megawattituntia oli takana. Päättelin sen siitä, että helmapellit olivat jo ruosteessa ja taustapaneelit reilun puolen neliön alalta pikimustiksi hiiltyneet.

Eihän ne löylyt suomalaiset olleet – vettä ei saanut heittää kiukaalle. Mieli teki, mutta ei ollut kauhaa. Kodikkaalta se silti tuntui. Ei ollut mikään paikallinen infrapuna-sauna.

Istuin lauteilla ainakin kaksikymmentä minuuttia ennen uima-altaalle menoa. Uinnin jälkeen palasin saunaan ja katselin paneeleita tarkemmin. Oli saunassa ollut muitakin veistäjiä kuin tuo norjalaisneito. Ilmeisesti joku edusti eurooppalaista avaruusjärjestöä, koska paneeliin oli nyrhitty teksti ESA. Veitsen on täytynyt tylsyä, koska MOPE oli päättänyt merkata käyntinsä tussilla. Samaa välinettä oli käyttänyt aalla alkavan tutkimuslaitoksen kaveri, joka oli ikuistanut seinään instituuttinsa kirjaimet ARI.

Kummaa porukkaa nuo ulkomaalaiset, ajattelin. Veistävät saunan seiniä, vaikka voisivat paljastella itseään ja kertoa matkoistaan vaikkapa avaamalla oman blogin. Ei menisi tikkuja kynnen väliin ja ehtisi nauttia löylyistäkin.

Marketissa

Asiointi washingtonilaisessa hypermarketissa on toimi, joka todennäköisesti muistuttaa kaikkein eniten vastaavaa hommaa Koti-Suomessa. Sisään marketin uumeniin purjehditaan ihan niin kuin City-marketiin tai Prismaan. Erityisiä kursseja asiointiin ei tarvita, ainoastaan päättäväisyyttä ja rahaa. Kärry haetaan parkista ja hyökätään sisään. Pieni nyanssi on hygienian varmistaminen. Paikallisessa Fred Meyerissa monet desinfioivat ostokärryn kädensijan ennen työntöneuvon käyttöönottoa. Sitä varten kärryparkin seinällä on kosteuspyyhkeitä.

Ostokset kerätään koriin ja aloitetaan kassojen lähestyminen. Kuten monissa liikkeissä kotonakin, niitä on kolmenlaisia. USCAN-kassoilla ostosten hinnat skannataan itse. Kassahenkilö hoitaa vain rahojen keruun tai korttien viilauksen.

Express-kassoilla asioidaan, jos ostoksia on alle 12. Toki monien laskutaito on täällä huono. Olenpa nähnyt pikakassalla asiakkaita, joilla sata tai sata viisikymmentä itemia, kärry täynnä. Mainittua rötöstä näytetään katsovan sormien läpi, jopa hymyillen. Johtuisiko kassojen tulospalkkauksesta.

Kolmantena ovat tavalliset kassat, joita toki täällä usein myös family-kassoiksi kutsutaan. Ei erityisempiä kommentteja.

Jos joku marketin kassoista on toimeton, hän hyppää pois karsinasta ja käy pyydystämässä itselleen rahastettavia: Welcome sir! This way, please!. Ilmeisesti siinäkin on kyse tulospalkkauksen mukanaan tuomasta insentiivistä - urakkalisä houkuttelee.

Rahastuksen rituaali poikkeaa suomalaisesta. Näyttää siltä, että kaikille kassoille on opetettu sama kolmisäkeinen runo, jota he sitten omien runonlaulajan taitojensa mukaan lausuvat. Runon ensimmäinen säe kuuluu: Hello! How are you today? Useimmat kassat pitävät tämän jälkeen pienen tauon ja jopa moni suomalainen ehtii tuossa välissä huikata ainakin heloun. Harjaantunut asiakas ehtii todeta I am good ja kysyä vasta-hau-aar-juut. Se tosin vaatii hyvää tilannetajua ja nopeutta - kaikenkaikkiaan oikeaa ajoitusta.

Jotkut kassat heittävät hau-aar-juun perään henkeäkään vetämättä toisen kysymyksen: (You) find everything okay? Siinäpä on hitaammalla suomalaisella ihmettelemistä: on hau-aar-juuta ja faind-evriting-okeitä. Mitäs siihen vastaat?

Ei hätää, aluksi pahasta paikasta selviää hymyilemällä suomalaisen vienosti ja sanomalla helou tai I am good. Ainoa uhka on leimautuminen ulkomaalaiseksi/ulkopaikkakuntalaiseksi, mikä ei ole ongelma. Sehän nimittäin antaa kassalle uuden tilaisuuden small-talkiin ja hän luultavasti heittää pohjoissuomalaisen: Mistäs sie olet poissa? (Where are you from?). Siihen on helppo kankeammankin suomalaisenkin tarttua. Selkeä kysymys.

Kokemuksesta voin kertoa, että kassan kaksi ensimmäistä rutiinitäkyä johtavat vähitellen siihen, että alat heittää "vastaan" ja sepäs toimiin. Pääset vähintään 5-10 minuutin henkeviin keskusteluihin. Kiihottavimman kävin ihailemani sanavalmiin, vanhemman mustan kassarouvan kanssa. Kun tartuin hänen täkyynsä, hän paljasti himoinneensa jo pitkään tietoa siitä, kuinka nimeni lausutaan. Että sattui narsistisen herkästi. Sittemmin olemme hänen kanssaan käyneet intohimoisesti läpi mm. SI-järjestelmän. Sen ranskalaisen systeemin niin kuin hän sitä kutsuu. Hänestä vanhat brittiläiset mittayksiköt ovat ainoita oikeita, mutta hän kertoi joutuneensa kuulustelemaan lapsenlapsensa läksyä ranskalaisesta järjestelmästä ja joutuneensa sillä tavoin sotketuksi aiheeseen.

Joskus keskustelumme häiritsee minua, sillä olen tottunut siihen, että perässä kassalle tulevilla on hoppu. Täällä kiireisiä tuntuu olevan paljon vähemmän.

Kaikki arvaavat, että kassojen kanssa käytävä small talk päättyy aina runon kolmanteen säkeeseen: Thank you and have a wonderful evening.

Bussissa

Matkustin puolityhjässä bussissa 44 kohti yliopistoaluetta. Kyseessä on se New Market Streetiltä lähtevä, 46:llä ja 45:lla kadulla kulkeva poikittaislinja. Ajaa Ballardista Montlake Boulevardille, ihan Husky Stadiumin viereen. Päättäriltä on reilut ½ kilometriä tutkimuskeskukseen. Tänään, nousin bussiin ruuhka-ajan jälkeen. Piti hakea pyörä korjaamolta, joka on matkan varrella. Siitä katkesi pinna ja valmis työ oli luvattu kymmenen jälkeen.

Istuin, ihan kuten tavallista kuskin takana, vasen kylki menosuuntaan. Siinä on kolme penkkiä ja taaimmaisesta näkee hyvin bussiin. Voi vähän tirkistellä.

Aurora-kadun jälkeen kyytiin nousi nuori nainen, 22-vuotias opiskelija, päättelin. Hän istuutui vastapäätäni, oikea kylki menosuuntaan. Välittömästi, kun nainen ehti laskeutua, huikkasi parin penkin päässä ollut, arviolta 28-vuotias mieshenkilö hänelle tuttavallisti "Hi !". ”How are you?”, vastasi opiskelijaneito iloisesti.

Vastapuoli jatkoi ja kysyi, miksi nainen oli menossa luennolle näin myöhään. ”Aloitin maanantaina työt ravintolassa ja eilen oli tosi rankka päivä”, kuulin vastauksen. ”Tavallinen vai Fine dining-paikka?" ”Ihan tavallinen ravintola”. ”Ostitko noita Starbucksista”, kuului uusi kysymys. ”Ei, nää on ihan tuosta kulmakahvilasta”. Nainen näytti kumppanilleen pussia. "Ole varovainen makeiden kanssa, vievät hampaat. Minun taitaa tosin olla turha puhua hampaiden syöpymisestä, kun sain jo nuorena 5-hampaan levyisen proteesin etuhampaisiini. Katso vaikka", sanoi mies. "Mutta nuohan ovat tyylikkäät. Eihän niitä erota oikeista eikä tarvitse oikoa", kuului vastaus.

Bussi otti I5:n kohdalta ihmisiä ja sen jälkeen keskustelu jatkui. "Mikä on muuten nimesi?" "Janet". "Aivan viehättävä nimi ja viehättävä olet sinäkin", huikkasi kaveri, joka ilmoitti nimekseen Ron. Samassa hän kiitti bussin-kuljettajaa ja hyppäsi ulos bussista. "You are most welcome", hyvästeli bussinkuljettaja Ronia.

Se oli kai small-talkia. Täytynee kokeilla samaa syksyllä, kun ajaa bussilla 69 Käpylästä Pasilan läpi Töölöön.

Se joustaa sittenkin

Tavallisen käsityksen mukaan bensa on hintansa väärtti. Sitä tankataan sama määrä hinnasta riippumatta. Taloustieteilijä sanoisi, että bensan hinta ei jousta.

Kulutustilastot täällä Washingtonissa, Idahossa ja Oregonissa osoittavat, että tavallinen käsitys on väärä. Bensan hinta näyttää joustavan negatiivisesti. Kun hinta nousee, kulutus putoaa.

Vuosien 1999 ja 2007 välisenä aikana mainittujen kolmen osavaltion alueella autoilijaa kohden laskettu bensankulutus on pudonnut 8.7 gallonasta 7.8 gallonaan viikossa. Vappumittoja käyttäen voidaan sanoa, että keskivertoautoilija on vähentänyt viikkoannostaan lähes puolella sangollisella. Lisäksi tutkimukset näyttäisivät osoittavan, että kulutuksen putoaminen johtuu nimenomaan hinnan kohoamisesta.

Autoilijakohtainen bensankulutus ei ole tällä alueella ollut kertaakaan näin alhainen sitten vuoden 1966. Toki varaa pudotukseen onkin, sillä luoteisten osavaltioiden liikenteessä palaa edelleen reilut kolme ja puoli sangollista viikossa (n. 29.5 litraa) ja muualla maassa keskimäärin 10 prosenttia enemmän.

Yleinen käsitys täällä on, että kulutusta ovat vähentäneet erityisesti kakkosautosta luopuminen, julkisen liikenteen käytön lisääminen ja hybridiautot

Juudaat

Demokraateilla on tänään kuuma päivä. Pennsylvaniassa jaetaan 158 edustajaa elokuun presidenttiehdokasvaaliin. Tosiasiallinen tilanne on se, että kävi Philadelphian vaalissa kuinka tahansa, molemmat ehdokkaat saavat suhteellisessa vaalissa itselleen kosolti lisäedustajia ja Obama on vähintään sadan edustajan karkumatkalla myös vaalin jälkeen. (Tällä hetkellä tilanne on 1637-1470 ja valintaan tarvitaan 2025 valitsijamiestä). Niinpä tulos on enemmänkin psykologinen kuin laskennallinen.

Kovaa psykologista sotaa puolueessa käydäänkin. Nyt täällä puhutaan siitä, että puolue on sairastunut ns. Clinton-väsymykseen (Clinton fatigue). Sen seurauksena monet Clintonin lähipiirin kuuluneet ns. superdelegaatitkin eli puoluekokoukseen ilman vaalia pääsevät kaaderit ovat ilmoittaneet kannattavansa Obamaa. Esimerkkejä ovat entiset preidenttiehdokkaat John Kerry ja Bill Richardson.

Clintonit ovat katkeria ja syyttävät entisiä ystäviään ja liittolaisiaan lojaalisuuden puutteesta. He antavat ymmärtää auttaneensa "loikkareita" aiemmissa tilanteissa ja pitävänsä luonnollisena myös vastapalveluksia. Asiasta suivaantuneena John Kerryn veljen kerrotaan muistuttaneen Bill Clintonia siitä, että vastapalveluksia on tullut matkan varrella myös toisin päin ja palauttaa mieliin, että John Kerry tuki herraa niinä aikoina, kun useimmat eivät halunneet häntä edes tuntea.

Hillary Clinton yritti vihjailla naisia puolueessa kyykyttävästä lasikatosta. Tuolla väitteellään hän ei ole kovin uskottava, koska Obaman kannattajiin kuuluu monia tunnettuja ja/tai vaikutusvaltaisia naisia, kuten senaattori Amy Klobuchar Minnesotasta, senaattori Claire McCascill ja Caroline Kennedy.

On mielenkiintoista nähdä, miten vaalissa käy. Obama nimittäin näyttää hänkin käyttävän runsaasti aikaa henkilökohtaisuuksiin. Monet kolumnistit kysyvätkin molemmilta ehdokkailta, eikö tulevan presidentin pitäisi panostaa paljon enemmän vaikkapa kohovien ruuan hintojen ja nälkämellakoiden hallintaan.

Konnia ja valehtelijoita

Tarina on kuin saippuasarjoista. Siinä on valehtelijoita, vehkeilijöitä, kiristäjiä ja puristajia. Lopputulos näyttää kuitenkin selvältä. Entinen Seattle SuperSonics vaihtaa nimensä Oklahoma SuperSonicsiksi eikä Seattlessa pelata NBA-koripalloa vähään aikaan.

Parin viime viikon aikana täällä on nöyryytetty ja nimitelty monia. Starbucks-kahviyhtiön suuromistajaa Howard Schultzia pidetään höynäytettävänä, kun hän pari vuotta sitten myi seuran 350 miljoonalla dollarilla valehtija Clay Bennetille. Bennet oli nimittäin vannonut tekevänsä kaikkensa pitääkseen seuran Seattlessa. Pari viikkoa sitten paljastuneet sähköpostit kuitenkin osoittavat, ettei Bennet koskaan aikonut niin menetellä.

Kuukauden päivät sitten Bennet sai reilun sadan miljoonan dollarin ”lahjoituksen” Oklahoman kansanäänestyksessä. Hänelle remontoidaan iso urheiluhalli Sonicsien kotiareenaksi.

Säilyttääkseen kasvonsa Schultz uhkaa Bennettiä oikeudella, koska tämä on rikkonut sopimusta. Myös Seattlen kaupunki vaatii Sonicsia jatkamaan Seattlessa, koska se on vuokrannut seuralle paikallisen KeyArenan ja vuokraehdoissa lukee, että seura pelaa areenalla vuoden 2010 kevääseen. Seattlen kaupungilla, on kesken oikeusjuttu Sonics uusia omistajia vastaan.

Peliin on entistä suuremmalla panoksella tullut myös yksityinen koripallokonserni NBA. Viime viikolla peräti 28 liigan 30 kymmenestä omistajasta äänesti sen puolesta, että Sonics siirtyy Oklahomaan. Vain Dallas Mavericksin Mark Cuban ja Portland Trail Blazersin Paul Allen olivat Seattlen kannalla.

Liigan johto kiristää nyt Seattlen kaupunkia. Jos kaupunki ei vedä pois oikeusjuttuaan, ei Seattle saa Sonicsin tilalle uutta joukkuetta koskaan. Hupaisia piirteitä tarinasta ei puutu, kun Sonicsin omistaja, valehtelijaksi täällä yleisesti nimetty Clay Bennett syyttää Seattlen pormestaria machiavellimaisesta painostuksesta. Tiedä miksi nimittely vielä kehittyy. Ainakaan tyylikkyydestä ei ketään voi kehua.

STOP

Amerikkalainen liikenne yllättää joka päivä. Pari päivää sitten lasten pehmopallojoukkuetta kuljettanut bussi kolaroi Seattlen arboretumin sillan kanssa. Alhaisen nopeuden takia tilanteesta selvittiin onneksi pienillä naarmuilla, joita osa kyydissä olleista koulutytöistä sai.

Nyt bussinkuljettaja ja bussiyrityksen johtaja syyttävät kolarista satelliittinavigaattoria. Se kun kertoi parhaan reitin menevän juuri mainitun silta-aukon läpi. Ulkopuoliset ihmettelevät sitä, mikä on linja-autonkuljettajan rooli nykyliikenteessä. Mainitun silta-aukon mataluudesta nimittäin varoitetaan useilla vilkuilla. Ne on sijaitsevat 250 metriä ennen silta aukkoa ja alkavat vilkkua, jos liian korkea ajoneuvo lähestyy siltaa. Lisäksi silta-aukon korkeudeksi on selkeillä liikennemerkeillä ilmoitettu 9 jalkaa. Tuohon aukkoon kuski yritti 12 jalkaa korkeaa autoaan survoa. Eihän auto loppujen lopuksi ollut kuin 25% liian korkea, siis vain 90 senttimetriä.

Jotenkin tuntuu, että yltiöpäinen varoitusmerkkien käyttö on kokenut täällä totaalisen inflaation. Täällä on nimittäin varoitusvilkkuja ja STOP-merkkejä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa risteyksissä ja yleensä joka suunnasta tuleville. Esimerkiksi Seattlen edustalla sijaitsevan Bainbridge Islandin lähes jokaiseen tienristeykseen ilmaantuivat viime syksynä stop-merkit kaikista suunnista tuleville. Kuitenkin saarella on selkeät valtaväylät ja sivutiet. Nyt sitten myös valtaväylillä pysäytellään pysäyttelemästä päästyä.

Ihan tavallista on, että suojatien merkkiin on kiinnitetty kotelo, jossa on pieniä appelsiinin värisiä viirejä. Jalankulkijat voivat ottaa sellaiset käsiinsä ylittäessään tietä. Sellaiset viirit ovat mm. 39 kadun ja jonkun Fremontin Avenuen risteyksessä. Myös NOAA:n tutkimuskeskuksen pihalla on suojatie, jossa on pomppueste ja pienet oranssit viirit.

Jotenkin tuntuu siltä, että viirien ja STOP-merkkien tarkoitus ei oikeastaan enää olekaan varoittaa vaarasta vaan taata liikenteestä vastaavien viranomaisten selkänahka. Halutaan varmistaa tilanteet, joissa joku vastuutaan pakeneva autokuski syyttää esim. GPS-laitteistoa omasta mokastaan ja sitten laitteiston valmistaja viranomaisia varoitusten puutteesta.

Muutama päivä sitten muuten paikallisessa lehdessä oli uutinen siitä, että osavaltiossa ei kannata joutua kolariin. Syyllinenkin vastapuoli tulee kaikissa tilanteissa viimeiseen asti yrittämään pakoa vastuustaan. Siitä syystä esimerkiksi me maksamme vakuutusta myös siitä, ettei vastapuolella sattuisi olemaan omaa liikennevakuutusta.

Amsterdam

Narsissit kukkivat Skagit Valleyssa jo viikko sitten.

Huhtikuun washingtonilainen suurtapahtuma , Skagit Valleyn tulppaanifestivaali ei 25. juhlavuotenaan näytä säiden suhteen kovin onnekkaalta. Helmikuun alkupuolta alkaneet mukavat kevätsäät sanoivat maaliskuussa oppisopimuksen irti ja täällä eletään edelleen poikkeuksellisen kylmää kevättä. Viime viikonloppu teki tosin poikkeuksen. Oli pari lämmintä päivää ja lauantaina lämpötila nousi paikoin jopa 30 celsiukseen. Nyt ollaan takaisin maan pinnalla. Eilen lämpötila laski aamupäivän 14 asteesta illansuun 1-4 asteeseen ja ennusteissa oli jopa historian myöhäisin lumisade. Rakeita tulikin taivaalta reilusti ja pari salamaakin. Seattlen ja Skagit Valleyn puolivälissä, Everettissä, tuli reippaasti luntakin, 8 tuumaa. Saattoivat tulppaanitkin saada lumikylvyn.

Tulppaaninviljelijät rauhoittelevat yleisöä sanomalla, että kukat kestävät hyvin viileitä säitä. Se tuskin kovin paljon lohduttaa festarien yleisöä, jota tänne kerrotaan kertyvän lentokonelasteittain, yhteensä 1.7 miljoonaa vierailijaa. Meininki on aivan kuten Amsterdamissa konsanaan.

Lautasen koko

Viime viikonloppuna useissa lehdissä julkaistun artikkelin mukaan kymmenet amerikkalaiset pääkokit ovat olleet ”yliopistokurssilla” Rastelli Foodsissa lähellä Philadelphiaa. Kurssin aiheena ovat olleet ne pienet temput, joilla lautasella oleva pieni annos saadaan tuntumaan suuremmalta ja näyttävämmältä kuin se todellisuudessa on.

Kikat ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaisia. Katetaan annokset pienemmille lautasille, käytetään kevyempiä ruokailuvälineitä ja saadaan pienetkin ruokapalat tuntumaan raskaammilta. Höyrytetään katkaravut ennen grillausta ”turpeiksi”, että niin selvitään pienemmillä ja halvemmilla raaka-aineilla.

Rastelli, joka on tukkutoimittaja yli 6000 ravintolaan, on ylpeä siitä, että fileepihvien kokoa on sen asiakasravintoloissa on alennettu noin 8 unssista 6 unssin.

Mistä on kyse? Ensimmäinen arvaus on, että kokit panevat amerikkalaiset laihdutuskuurille. Siitä ei kuitenkaan ole kyse vaan yksinkertaisesti siitä, että pienentämällä annosten kokoa ravintolat parantavat kannattavuuttaan. On esimerkiksi laskettu, että ravintola, joka myy 100 filet mignonia viikossa, säästää noin 13 000 dollaria vuodessa, jos pihvin kokoa vähennetään neljänneksellä.

Myös tulorakenteeseen on kiinnitetty huomiota. Ensiksikin, annosten pienentämisellä päästään siihen, ettei hintoja tarvitse korottaa. Se on aivan välttämätöntä, että edes osa köyhtyvästä keskiluokasta pidetään edelleen asiakkaina. Toisaalta täällä on laskettu, että pienikin hinnanlisä, esim. 10.95 dollarista 10.99 dollariin tuo keskikokoiselle ravintolalle 15000 dollarin lisätulon vuodessa.

Olen aina tiennyt, että pikaruokaravintolat laskevat raaka-aineet ja hinnat tarkkaan. Syvenevä talouskriisi näyttää pakottavan myös Chef’it samaan. Se on aika oireellista, erittäin oireellista. Eivätkö Chefit enää olekaan ylpeitä työstään ?

Monimuotoisuus

Paavi aloitti eilen, 81-vuotispäivänään, vierailunsa USA:ssa. Ideologisesti hänellä ja presidentti Bushilla on paljon yhteistä. He molemmat vastustavat kiivaasti aborttia, samaa sukupuolta olevien liittoja ja kantasolututkimusta. Toisaalta johtajien käsityksessä on myös jyrkkiä eroja. Toisin kuin Bush, Paavi vastustaa Irakin sotaa, Kuuban kauppasaartoa ja kuolemanrangaistusta. Myös ympäristönsuojelua ja sosiaaliturvaa Paavi pitää tärkeänä, mitä ei voi sanoa Bushista.

Ulkosuhteiden lisäksi Paavin vierailun aiheet ovat myös sisäpoliittisia. Matkan aikana pohditaan varmaan aika paljon sitä, kuinka johtaa 67 miljoonan amerikkalaisen katolista yhteisöä tänään? Se nimittäin poikkeaa dramaattisesti siitä joukosta, jonka edellinen paavi tapasi kaksikymmentä yhdeksän vuotta sitten. Kun 1979 katolisten seurakuntien valtakielenä oli englanti (ehkä italialaisella, puolalaisella tai irlantilaisella aksentilla), taitaa kirkkokunnan enemmistö nykyisin olla espanjankielinen. Laillisen ja laittoman maahanmuuton seurauksena myös vähävaraisten ja suurperheellisten suhteellinen osuus kirkon jäsenistä on kasvanut ja kasvaa koko ajan.

Jos on Paavilla Yhdysvalloissa ihmettelemistä, niin kyllä on meikäläiselläkin. En nimittäin ymmärrä, kuinka ihmiset täällä uskontokuntansa valitsevat. Se ei ole niin itsestäänselvää kuin Suomessa, jossa yleensä kirkkoon joko kuulutaan tai kirkkoon ei kuuluta.

Viime viikonloppuna huomioni kiinnittyi Roslynin naapurikaupungin, pienen Cle Elumin kirkkojen ja uskontokuntien suureen määrään. Cle Elumin pinta-ala on 3.8 neliökilometriä ja asukasluku vajaat 1800 ihmistä. Tuossa pikkukaupungissa on minun ymmärrykseni mukaan kolmetoista kirkkoa ja ilmeisesti ainakin kymmenen, ellei peräti kolmetoista uskonnollista yhteisöä tai lahkoa. On mormooneja, baptisteja, juutalaisia ja jehovia, eikä puutu presbyteerejä, episkopaaleja, nasaretilaisia, tai katolisiakaan. Kaikista suuntauksista en ole aiemmin edes kuullut.

Kun ottaa huomioon, että Cle Elumin ainakin kymmenen yhteisön joukosta puuttuu kokonaan suuriakin uskontosuuntauksia (Islam, buddhalaisuus …), joita niitäkin tästä maasta löytyy, on helppo ymmärtää, ettei USA:ta ole ihan yhtä helppo ymmärtää eikä hallita. Uskontokuntien lisäksi ovat vielä eri ihmisrodut, kielet, kulttuurit ja muut tekijät. Tämä maa onkin niin kirjava, että täällä ei kyllä raumalaista ja savolaista erottaisi pohjalaisesta - no eipä edes skånelaisesta ravunkasvattajasta.

Huhu

Demokraattien presidenttipeli on pahasti sekaisin. Niinkuin on pelätty, ehdokkaat mätkivät toisiaan luutturäteillä, vaikka heillä olisi panoksia maan historian upeimpaan debattiin ja vaalivoittoon. Monet demokraattien kannattajat ovatkin huolissaan. Näinkö kahden huippuyksilön kunnian- ja vallanhimo johtaa siihen, että 72-vuotias McCain nousee kaikkien aikojen vanhimmaksi USA:n presidentiksi (Reagan oli valtaan tullessaan 69).

Republikaanien puolella iloitaan Clintonin ja Obaman mutapainista ja pohditaan jo syksyn vaalitaktiikkaa. Lehtien kolumneissa leviää myös huhu, jonka mukaan republikaanit ovat lyömässä pöytään uuden valttikortin. Täällä uumoillaan, että McCainin rinnalle, varapresidenttiehdokkaaksi nousee musta nainen. Nimeä ei liene vaikea arvata: Condoleezza Rice.

(On muuten metkaa, että puhutaan mustasta naisesta tai siitä, että Obama on musta. Hehän ovat molemmat vähintään puolivalkeita).

Lama lähti

Tiibetin hengellisen johtajan, Dalai Laman, 5-päiväinen vierailu päättyi eilen täällä Seattlessa, mistä hän jatkoi matkaansa itärannikolle, Hamiltoniin, New Yorkin osavaltioon.

Matkansa aikana Dalai Lama oli päätähtenä noin kymmenessä tilaisuudessa, joista suurin veti paikalliselle jalkapallostadionille kymmeniätuhansia ihmisiä kuulemaan hänen sanomaansa toisen kunnioittamisesta ja sisäisestä kasvusta. Yhteensä tilaisuuksiin arvioitiin osallistuneen noin 150 000 ihmistä.

Maanantaina Dalai vihittiin Washingtonin yliopiston kunniatohtoriksi. Eilen Dalai Lama palasi uudelleen yliopistolle, missä hän otti osaa suureen, eri uskontokuntien henkiseen ja hengelliseen kokoukseen. Paikalla oli myös arkkipiispa Desmond Tutu.

Matkansa julkisissa tilaisuuksissa Dalai Lama puhui hyvin vähän (jos juuri ollenkaan) Kiinasta ja Pekingin olympialaisista (ja kaiken lisäksi hyvin rakentavaan sävyyn). Se ei kuitenkaan hillinnyt noin 400, lähinnä kiinalaisista opiskelijoista koostunutta, mielenosoittajaa, jotka syyttivät Lamaa valehtelusta, kiihottamisesta olympialaiseen boikottiin ja separatismista. Näkökulmia Tiibetin kysymyksiin on monenlaisia. Oheisessa linkissä on Horseyn näkemys.

Roslyn

Tiedätkö, mitä yhteistä on elokuvilla Kauriinmetsästäjä, Ruusujen sota ja Punaisen Lokakuun metsästys ? No, voi niillä olla paljon muutakin yhteistä, mutta ainakin ne on (suurelta osaltaan) kuvattu Washingtonissa. Osavaltio ei ehkä ole mikään Hollywood, mutta ensimmäiset elokuvat täällä tehtiin jo 1897. Kuuluisin seattlelainen filminpätkä lienee tämänkin kirjoittajaa blogin nimen valinnassa innoittanut Uneton Seattlessa.

Seattlessa ja sen lähiympäristössä on kuvattu ja kuvataan parhaillaankin monia menestyssarjoja. Yksi niistä on televisioissa ympäri maailmaa pyörivä Greyn anatomia. Se on kuvattu Seattlessa. Neljänkymmenen viiden kilometrin päässä kaupungista, North Bendissä, kuvattiin aikoinaan Twin Peaks. Sensijaan kulttisarja Frasieria on tehty kaupungissa vain sen verran, että Paramouthin studioissa (LA) purkitetun sarjan voi uskottavasti kertoa tapahtuvan oikeassa ympäristössään.

Itse olen luultavasti hyvin lyhytjänteinen ihminen, kun en yleensä jää televisiosarja-koukkuun. Poikkeuksia on, mutta ne ovat yleensä olleet kotimaisia Jokelan veljesten Remontin ja Firman–tyyppisiä "yhden tuotantokauden" juttuja.

Elokuville yleensä lämpenen liiankin helposti, mutta täytyy tunnustaa, että myös pari amerikkalaista televisiosarjaa on saanut minut viimeisen 30 vuoden aikana lämpimäksi. Jälkimmäinen niistä on viime viikolla uusintoina Suomen televisiossa alkanut Villi Pohjola (Northern Exposure). Viikonlopun luontoekskursiolla teimme lähempää tuttavuutta Villin historiaan. Vietimme illan ja osin aamupäivänkin 150 kilometrin päässä Seattlesta, Roslynissä, missä sarja pääosin kuvattiin.

Roslyn on hiljainen, vähän raihnainen, pääosin maalaamattomasta puusta veistetty kaivoskaupunki, joka nousi kansan tietoisuuteen juuri Villin Pohjolan alaskalaisena Cicelynä. Kaupungin ulkokuvan voi kuvitella autoja lukuunottamatta pysyneen muuttumattomana ainakin viimeiset 90 vuotta: Väkisinkin mieleen tulevat mummonmökit Vienan Karjalassa. Toki uuttakin oli rakenteilla, mutta vanhaa mukailevaan tyyliin ja vähintäänkin puusta rakennettuna.

Talvi-iltaisin Roslyn on kuin Alaska. Kaikkialla on pimeää, sillä katuvaloja ole. Pimeää oli perjantai-iltanakin, mutta aamu kirkasti kylän ja sitä ympäröivät, lumiset, upeat vuoret.

Kesäisin kaupunki juhlii Hirvijuhlaa - Moosefestiä, jota Villin Pohjolan näyttelijät kunnioittavat läsnäolollaan. Hirviä emme Cicelyn raiteilla nähneet, mutta sarjan miljonäärin ja astronautin, Maurice Minnifieldin radioasema oli edelleen paikallaan, samoin rakennukset, joita sarjassa vilahtelee.

Washingtonin osavaltuon vanhimman pubin, 1889 avatun Brickin tunnelma asiakkaiden pukeutumista myöden oli kuin Villissä Pohjolassa - Paljon ei ole ollut CBS:n lavastajilla työtä. Toistasataavuotista historiaa todistivat vanhat kalusteet. Ovat kestäneet mainarien ajoista. Oman hohteensa kapakkaan loi paikan ainoa lämmityslaite, iso puukamina, johon baarimestari kävi aina välillä nakkaamassa klapin, pari. Hän halkaisi ne isommasta pölkystä. Aika kodikasta.

Seniorit

Viikonlopun reissulla yllätti nälkä. Onneksi muistin, että matkan varrelle sattui yksi Washingtonin mahtavimmista pelikasinoista - Tulalip - ja vain tunnin päähän nälästä. Miksikö onneksi ? No tietysti siksi, että pelikasinoille ihmisiä houkutellaan pelaamaan ja syöttinä on hyvä ruoka ja edulliset juomat.

Järkeilimme, että kyseessä voisi olla Win-Win-tilanne. Meillä oli nälkä ja pelikasinolla halu houkutella. Päätimmekin yrittää kumppanuuteen tähtäävää aiesopimusta: Suostuisimme ilman ehtoja syömään erinomaista ja edullista ruokaa. Olimme mielissämme, sillä kasinolla oli meitä tyydyttävä vastatarjous – Eikun syömään.

Kävelimme hehtaarihalliin, joka ei häviä Nevadan loistokkaille pelipalatseille. Etsimme parasta (avointa) ravintolaa. Emme halunneet tyytyä yhteenkään jo pelihimoon langenneille tarkoitettuun pikaruokalaan tai juottolaan, jotka nekin ylittävät tasossaan monet ravintoloiksi itsekään kutsuvat seattlelais- tai helsinkiläispaikat. Lyhyen tovin jälkeen totesimme, että meidän suuhumme sopivaa ruokaa myi vain Eagles Buffet. Sinne siis menisimme.

Silloin iski salama. Juuri, kun olimme maksamassa syömiseen oikeuttavaa käsirahaa, ravintolan hovimestari esitti meille epäilyttävän kysymyksen:"Olettehan yli viidenkymmenen?" Nyt hermostutti. Näkyikö se kaikista yrityksistä huolimatta meistä ulos? Haisimmeko kenties yli 5-kymppisiltä?

Olemme tietenkin tottuneet washingtonilaiseen sääntöön, että nuorelta alle 30 vuotta näyttävältä ihmiseltä on ravintolassa kysyttävä papereita, jos pöytäseurueessa nautitaan alkoholia. Mutta, meiltä ei kysytty 3-kymppisyydestä. Lisäksi me olimme menossa syömään eikä tarkoitus ollut nauttia – paitsi ruuasta.

Hetken katsoimme toisiimme vakavina, mutta pitkän avioliiton opettamana pystyin vaimoni silmistä lukemaan huomaamattoman vinkin: ”Myönnetään syntimme”. Luotin hänen naiselliseen vaistoonsa ja luovutin. Ilmoitin välittömästi, että yli viisikymppisiä ollaan. Odotin vastapuolen tuomiota.

Yllätyin onnellisesti, kun rätin sijaan tuli Bingo. Hovimestari ilmoitti, että ikä-ominaisuuksiemme perusteella meille oli myönnetty 15 prosentin seniorialennus upeimmasta buffet-lounaasta, minkä olen koskaan nähnyt tarjolla. (En kuvaa sitä tässä, koska osa lukijoista saattaa olla nälkäisiä, alle 5-kymppisiä tai ainakin heillä saattaa olla akuutteja rajoituksia mainitulle Tulilapin kasinolle pääsemisessä. Lähetänkin kuvauksen herkuista vain sitä erikseen pyydettäessä)

15 prosentin ikäalennus (, joka oli muuten kokonaista neljä dollaria meiltä kahdelta) antaa toivoa. Tähän mennessä vanhenemisesta on ollut meille vain riesaa. On hankittu silmälaseja ja hierottu kipeitä hartiota ja kiukuteltu. Hampaat kremppaavat eikä Cooperissakaan pääse edes harjoittelemalla kuin 2000 metriä. Nyt kuitenkin tiedämme, että kohta ei makseta kalastuksenhoitomaksua, ajellaan junalla puoleen hintaan ja tarjolla on kaikkea muutakin kivaa.

Heittoistuin

Saattaa välinekehitys panna aikaansa seuraavan kalamiehen Kama Sutran uusiksi. Isojen poikien opeilla, sen enempää kuin englantilaisen koulukunnan heittotekniikoilla ei saaliita kohta kotiin kanneta. Kun kala houkutellaan räpyläkäyttöiseen nojatuoliin, menevät tyylit uusiksi kuin Boklövin aikana mäkihypyssä.

Sen pystyin eilisellä, Quincyn wildlife-alueelle tekemällämme retkellä havaitsemaan, että juomat pysyvät kylminä, kun ne varastoidaan asiallisesti aluksen sivulla oleviin lepuuttajiin.

Jos heittoistuin-kalastus yleistyy, on urheilukalastajien peruskuntoharjoittelu ja etenkin kuntosalisarjat uudistettava. Rennon ranteen ja isojen jalkalihasten rinnalle noussevat nilkan ojentajat ja suuret vatsalihakset. Myös lantion ja vyötärönseudun motoriikka nousee arvoon arvaamattomaan.

En osaa arvuutella, aiheuttaako heittoistuin muutospaineita myös viehekalastuslakiin ja rinnastetaanko ahterin ympärille köytetty kumivene vesikulkuneuvoihin. Jos näin käy, voi olla, että räpylätkin on rekisteröitävä.

Joka tapauksessa, heittoistuin näyttää olevan täällä suosittu alueilla, joille rojut on raahattava kilometrien päästä käsipelissä ja jalkapatikassa. Dusty Lake-järvellä heittoistuin-kalastajia oli eilen parisenkymmentä, vaikka lätäkkö on aika pieni. Leppoisan näköistä touhua. Räpylät kävivät kuin sinisorsilla ikään.

Vasemmallas !

Washingtonin kevyen liikenteen säännöissä on pykälä, johon en taatusti vuodessa totu. Se on sääntöjen kohta, jonka mukaan polkupyöräilijän on soitettava kelloa tai ilmoitettava suullisesti, kun hän aikoo ohittaa edellään kulkevan.

Ei säännössä mitään vikaa ole vaan siinä, että kaikki noudattavat sitä. Kuvitelkaa tilannetta, jonka kohtaan joka aamu. Matelen puoliunisena kevyen liikenteen väylää ja kuvittelen kaikkea sitä mukavaa, mitä päivän aikana kokisin tai saisin aikaan. Juuri, kun alan päästä tuohon ihanaan mielikuvamaailmaan, karjaisee joku 45 asteen takavasemmalta vähä-älyisen äänellään: ”On your left !”

Yleensä hätkähdän, tulen ärtyisäksi ja juuri kun olen lausumassa f-sanaa, muistan, että minun tulee hymyillä ja kiittää kanssapyöräilijää ystävällisestä varoituksesta. Se on skitso tunne. Törkimys katkaisee ihanan fantasiointiyritykseni ja pitäisi vielä kiittää. Aika asiakaslähtöistä.

Olen varma, että ”On your left !” ei ole ainakaan suomalainen keksintö. Saman varmuuden voitte tekin saada tekemällä seuraavan kokeen: Ajakaa itsenne aamuhämärässä hillittömän hengestyneeksi. Hiipikää sitten yksinäisen jalankulkijan tai pyöräilijän perään niin, että etupyörä on juuri ja juuri kulkijan vasemmalla puolella hieman hänen takanaan. Lopuksi, karjaiskaa niin kovalla äänellä kuin pystytte: ”Vasemmallas!” Ei luultavasti löydy niin raihnaista mummoa tai pappaa, etteikö siitä irtoaisi paria v-sanaa kannustavaksi huomeneksi hyväntahtoiselle pyöräilijälle.

Kokeilkaa myös komplementaarista lähestymistapaa. Hiipikää jälleen hiiren hiljaa mummon perään ja tuikatkaa sitten vauhdilla ohi, olkapäätä viistäen. Pomminvarmasti reaktio on täsmälleen sama kuin ensimmäisessäkin kokeessa. V-tä tulee. Se on suomalaista kevyn liikenteen kulttuuria, josta ilmestyvät ensimmäiset, lehtien innoittuneet yleisönosastokirjoitukset tähän aikaan keväästä.

Vaimoni puolustaa amerikkalaista PASSING ON YOUR LEFT! -ilmoitusta. Itse olen alkanut pelätä, että minusta ei tule maailmankansalaista. Tuntuu, että istuin liian pitkään umpihangessa, karvahattu korvillani ja tervasin niitä suksia. Minä en nimittäin totu ”On your leftiin !” Olisin paljon tyytyväisempi, kun menisivät menojaan ja pitäisivät mölyt mahoissaan ;-).

Wimahl-joen Voima

Maanantaisen päätöksen mukaan neljä intiaaniheimoa (1, 2, 3, 4) ja Yhdysvaltain liittovaltion viranomaiset, lähinnä Bonnewille Power Administration (BPA) ovat päässeet ainakin 10 vuotta kestävään sopuun Columbia-joen lohisodassa. Sopimuksen mukaan liittovaltio panostaa seuraavan 10 vuoden aikana noin 900 miljoonaa dollaria hankkeisiin, joiden tavoitteena on joen uhanalaisten lohikalalajien ja -kantojen elvyttäminen. Mainitut heimot puolestaan lupaavat pidättäytyä mainitun ajan oikeudellisista toimista liittovaltiota vastaan.

Sopimukset vaativat vielä julkisen kuulemisen, mutta niiden todennäköinen voimaantulo merkitsee sitä, että sähkötuloilla rahoitetaan jatkossa elinympäristöjen kunnostusta, vesiviljelyä ja heimojen johdolla tehtäviä tutkimuksia lohien nousureittien ja lisääntymisalueiden kunnostamiseksi.

Osapuolet julistivat eilen tyytyväisyyttään sopimukseen ja sopuun, jonka puolesta myös Washingtonin osavaltion kuvernööri liputti. Oregonin kuvernööri Kulongoski sen sijaan piti intiaaneja lyhytnäköisinä. Samankaltaisia lausuntoja antoivat urheilukalastajat, ympäristöjärjestöjen yhteenliittymä ja yksi idaholainen intiaaniheimo, jotka edelleen vaativat neljän Snake-joen, lähinnä kasteluun käytetyn padon purkamista.

Päätöksellä on vaikutusta myös paikallisiin sähkön kuluttajiin ja vähittäissähkön jakelijoihin, jotka pelkäävät sähkön hinnan selvää nousua sopupäätöksen seurauksena.

Columbiajoki oli aikoinaan yksi Pohjois-Amerikan suurimmista lohijoista. Tällä hetkellä tusinan verran jokeen ja sen Snake River-sivujokeen kudulle pyrkivistä lohilajeista ja –kannoista on hyvin uhanalaisia tai aivan sukupuuton partaalla.

Heurekassa

Toissapäivänä olimme Tyynenmeren tiedekeskuksessa. Paikallisen Heurekan mekaaniset lelut ja optiset harhat olivat väärentämättömästi samanlaisia kuin Tikkurilan Tiedepuisto 1:ssä. Prismoilla ja peileillä olemattomat kappaleet saatiin näyttämään olevilta ja lyhyet veistokset pitkiltä niin kuin Kaivannon ketju Helsingin kaupungintalossa.

Se, mikä oli luultavasti erilaista kuin Vantaalla, oli jo reilua tuntia ennen esitystä paikallisen Verne-teatterin ovelle kerääntynyt jono neljäkymmentäviisi vuotta sitten kukkeinta teini-ikäänsä ilakoineita, harmaahapsisia farkkutakkeja ja lökäpöksyjä - kaikki täynnä suurta odotusta. Jonotimme nähdäksemme IMAX-teatterissa esitetyn entisen Woodstock-kuvaajan, "Taksikuskin" ja myöhemmin elokuvallisesta "Mafiaveljeydestään" tutun Martin Scorsesen uusimman rock-dokumentin ”Shine a light ".

Elokuva oli tosin saanut ensi-iltansa jo perjantaina, mutta vielä eilenkin kannatti jonottaa. Olisimme toki nähneet kyseisen Rolling Stones-dokumentin yliopistoalueen arvokkaassa, perinteisessä Neptune-teatterissa pari dollaria halvemmalla (itse asiassa lippujen hintaero oli jopa 2.5 dollaria), mutta maailman suurimmalla kankaalla (näin meille mainostettiin) ja 12 000 kaiuttimen salissa kuvan laatu ja äänen toisto oli toinen (eikä seitsemän euron lippu ollut siitä paljon). Toivottavasti elokuva taipuu esitettäväksi lähiaikoina myös Vantaalla tai Linnanmäellä (IMAX-teatterin kangas on iso, muttei puolipallon muotoinen, kuten Vernessä).

Itse dokumentti oli hyvin erilainen kuin kuvittelin, oikeastaan pelkkä konsertti, jonka sisällön Scorsese oli valinnut. Pari pelkistettyä haastattelunpätkää Rollareiden nuoruusvuosilta loi filmiin ajallisen perspektiivin. Kappaleiden valinnalla ja muutamilla upeilla vierailijoilla uskon Martinin viestittäneen oikeastaan vain sitä, että nuo entiset pahat pojat ovat uskomattomia ammattilaisia ja että he ovat olleet lavalla käsittämättömän monen rock-sukupolven ajan. Ei ole nykyaikaista rock'n rollia ilman Stoneja.

Toivottavasti Todd Haynes ei keksi luoda näytelmäelokuvaa tästäkin teoksesta niin kuin hän teki lähes varastetulla käsikirjoituksella edellisestä Scorsesen dokumentistä "No direction home"(I'm not there). Vaikka Cate Blanchett on hyvä näyttelijä, ei hän esitä Dylania yhtä hyvin kuin Dylan. Toisaalta, on vaikeaa arvuutella, kuka esiintyisi fiktiivisenä Keith Richardsina tai Charlie Wattsina nykyisin, kun Harpo Marxiakaan ei enää ole. Katsokaapa Keithin elekieltä Shine a light-elokuvassa ja verratkaa sitä Harpoon. Elekieli on tuttua, eikä Charlienkaan elehdintä Harposta paljon poikkea.

Vesikeskuksen johtaja

Tänään ilmestyvässä Vesitalous-lehden numerossa 2/2008 on kirjoittamani henkilökuva professori Anne Steinemannista. Seuraavasta lyhennetystä blogilehdestä löytyvät lehdessä lupaamani artikkelin sähköiset linkit.

Tohtori Steinemann johtaa Washingtonin yliopiston (UW) Vesikeskusta. Se myy palveluja ongelmiin, joissa tarvitaan huippuosaamista insinööritieteissä, metsäntutkimuksessa, meren- ja kalantutkimuksessa, oikeustieteissä, kaupunkisuunnittelussa, taloustieteissä ja ympäristöterveyden alueella. Pääasiakkaat ovat Seattlen lähialueelta. Erityisesti Vesikeskusta työllistävät Seattlen edustan suojaisen merialueen, Puget Soundin kunnostusprojektit. Niitä ovat mm. kalojen palauttaminen jokiin ja vesiin, jotka vielä parikymmentä vuotta sitten olivat uimakelvottomia. Vähäpätöisiä töitä eivät myöskään ole entisten teollisuusalueiden saaminen puhtaaksi jätteistä ja kemikaaleista, joita joskus käytettiin aika huolettomasti.

Anne on yliopiston vesitalouden sekä yliopiston Evans School of Public Affair’sin professori ja opettaa dosenttina UW:n metsätieteilijöitä. Kuten työnantajansa Vesikeskuskin, hän tähtää ympäristö- ja insinööritieteiden tulosten jalkauttamiseen käytännön päätöksentekoon. Se vaatii asiantuntemusta talouden, oikeustieteen ja politiikankin alueilta, sanoi haastattelussa professori Steinemann, joka julkaisi pari vuotta sitten kirjan Microeconomics for Public Decisions with Economic Applications Card yhdessä kahden kollegansa kanssa. Hän oli päätekijänä myös viime vuonna ilmestyneessä ympäristöterveyden oppikirjassa.

Annen erikoisala on kuivuus ja sen aiheuttamien vahinkojen ja ongelmien minimointi. Aiheen kimpussa hän askarteli jatko-opinnoissaan ja sen jälkeen USA:n kaakkoiskulmalla, missä Florida, Alabama ja Georgia kamppailevat edelleen (katso blogini 2.3.2008, Osavaltioiden vesiriita) siitä, kuka saa käyttöönsä kaakkoiskulman rajalliset vesivarat.

Seattleen Annen tuli tutkimusprofessoriksi UW:n ilmastoryhmään, jota hän nykyisin johtaa. Professori Steinemannin asiantuntemuksella on käyttöä myös käytännön ilmastonmuutos-talkoissa. Hän on yksi Kyoton pöytäkirjaa Seattlessa paikallisesti toimeenpanevan ns. Green Ribbon Commissionin kahdeksastatoista komissaarista. Mainitussa työssä hänen tehtävänään on ollut vastata erityisesti länsirannikon kuivuuteen, sen torjuntaan ja sen haittojen hallintaan liittyvistä kysymyksistä. Muut komissaarit edustavat liike-elämää, hallintoa ja kansalaisjärjestöjä.

Professori Steinemann on pahoillaan siitä, että Yhdysvaltain liittohallitus on ollut nihkeä osallistumaan kansainvälisiin ympäristösopimuksiin. Toisaalta, hän sanoo, tällä hetkellä yhdysvaltalaisten enemmistö käytännössä toteuttaa mm. ilmastosopimuksia, koska kansainvälisten sopimusten suhteen yksituumaisten pormestarien konferenssi toteuttaa mainittua ilmastotyötä alueillaan ja heidän edustamissaan yli 700 kaupungissa asuu yli 50 prosenttia USA:n väestöstä. Niinpä, jos valta maassa vaihtuu, ollaan kentällä jo täydessä vauhdissa. Pormestarien ”liikkeeseen” liittyy koko ajan uusia kaupunkeja.

Steinemannin mukaan raha on aika hyvä tieteidenvälisen yhteistyön promoottori. Toisaalta hänen kokemuksensa on, että parhaita tuloksia saadaan silloin, kun uudet jatko-opiskelijat tottuvat alusta asti ratkaisemaan ongelmia muiden alojen ammattilaisten kanssa. Siihen hän sanoo pyrkivänsä ja samalla hän toivoo, että suurempi joukko suomalaisia opiskelijoita käyttäisi hyödykseen mm. tarjolla olevia Valle-stipendejä ja tulisi opiskelijaksi Washingtonin yliopistoon.

Kuva: Mary Levin

Thierry H.

Ensi vuonna seattlelaisille tarjotaan lisää penkkiurheiluhoukutuksia, kun kaupunkiin koottava jalkapallojoukkue aloittaa pelit Yhdysvaltain jalkapalloliigassa, MLS:ssa. "Eurooppalaista" jalkapalloa Seattlessa on toki pelattu ennenkin, mutta alemmalla sarjatasolla ULS:ssä, missä paikallinen Seattle Sounders pelaa parhaillaankin.

Vaikka MLS-pelikauteen on vielä vuosi, on 67000 paikan Qwest Field kentällä pelattaviin otteluihin myyty jo yli 13 000 vuosilippua. Se on hyvin, kun ottaa huomioon, että uudella joukkueella ei ole vielä edes nimeä. Nimestä käydäänkin täällä kovaa vääntöä. Seattle Sounders sopisi hyvin seattlelaisille, mutta MLS:n kannalta se on huono nimi. Voihan nimittäin olla, että joukkue tuottaa liigalle paremmin jossain muualla kuin Seattlessa ja silloin nimi voi käydä rasitteeksi. Menisihän koko liikemerkki kotipaikan vaihtuessa uusiksi.

Tällä hetkellä MSL:ssä pelaa yhteensä neljätoista yhdysvaltalaista ja kanadalaista joukkuetta ja ensi vuonna määrä kasvaa Seattlen joukkueella. Vuonna 2010 mukaan liittyy myös Philadelphian joukkue.

Perinteinen jalkapalloilu on ollut Yhdysvalloissa aika vaatimatonta touhua muihin pelimuotoihin ja kansainväliseen jalkapalloon verrattuna. Nyt liiga kuitenkin on nostamassa itseään vahvasti esille. Kenellekään ei liene uutinen, että David Beckham muutti Los Angelesin Galaxyyn jo elokuussa. Nyt hän on sitten, pitkän sairastelun jälkeen tehnyt Losille jo ensimmäisen maalinsakin.

Tämän viikon kohu-uutinen täällä Seattlessa oli se, paikallisjoukkue käy neuvotteluja jalkapallolegenda Thierry Henryn saamiseksi riveihinsä. Palkkatarjous kuuluu olleen noin 297 000 dollari viikolta.

On nähtävissä, että jalkapallo on tulossa USA:han. Esimerkiksi meistä kolmensadan metrin päässä on lähes joka ilta joku tyttöjen tai poikien juniorijoukkue harjoittelemassa. Työtä on kuitenkin vielä tehtävä. Kävimme muutama päivä sitten parin kollegani kanssa illallisella paikallisessa panimoravintolassa. Vaikka MLS:n 1. kierroksen ottelu- ja maalikimara pyöri pubin isoilla näytöillä, taisimme me olla täyden ravintolan ainoat asiakkaat, jotka pelejä katselivat. Jos kyseessä olisi ollut amerikkalainen jalkapallo tai baseball, olisi tunnelma ollut totisesti toinen.

PÄIVITYS 8.4.2008: Joukkueen nimi on sitten Seattle Sounders FC, kuten seuraavan linkin tämänpäiväinen lehtiuutinen kertoo. Paikallinen joukkoliike kannatti.

4000 tonnia kasvihuonekaasuja

Kauppareissuiltaan seattlelaiset kantavat päivittäin koteihinsa noin 360 miljoonaa kertakäyttöistä paperi- ja muovikassia/pussia. Niistä 240 miljoonaa päätyy suoraan roskiin. Kauppapussit muodostavatkin noin 4 prosenttia talouksissa syntyvästä jätteestä.

Nyt Seattlen pormestari on päättänyt, että kauppapussit voidaan poistaa kokonaan jätevirrasta. Näyttääkin siltä, että ensi tammikuun alusta alkaen polystyreenista (styrox) valmistetut ruokapakkaukset kielletään kokonaan ja kauppakasseille asetetaan 20 sentin vero. Porkkanana kaupunki lahjoittaa kaikkiin kotitalouksiin ihan oikean kauppakassin. Näin kaupungin kasvihuonekaasujen päästöjä lasketaan vähennettävän noin 4000 tonnilla.

Tuoreen lihan pakkaajat eivät ole styrox-päätöksestä kovin innoissaan, sillä heidän mukaansa niitä on vaikea korvata yhtä kätevillä materiaaleilla.

Me puolestamme pidämme pussipäätöstä tervetulleena, vaikkemme olekaan täällä sen voimaantuloaikaan. Nykyisin jokaiselta kappareissulta mukaan tarttuu vähintään 6 turhaa muovikassia, vaikka kuinka yritämme kassalle selittää, ettemme halua hänen pakkaavan ruokaostoksiamme noihin vähintään kahden pussin paksuisiin nyssäköihin. Yleensä mukana olevat reppumme tulevat kaupasta tyhjinä kotiin, kun kädet ovat samalla täynnä noita meikäläisittäin pieniä muovipussukoita. Niistä neljä-viisi kappaletta sitten pakkaamme parin viikon välein täyteen kertyneitä pusseja, jotka viemme kierrätysjätelaatikkoon.

Dersu

Amerikkalaisessa markkinataloudessa suomalainen tuntee itsensä välillä Dersu Uzalaksi - tuoksi Vladimir Arsenjevin hahmoksi ja Akira Kurosawan elokuvan erämaaukoksi, joka ei sopeudu ”moderniin” maailmaan. Hän ei oikein ymmärrä, että kaikki pitää tehdä niin vaikeaksi. Siinä, missä Dersu ei opi ymmärtämään, että puiston puita ei saa kaataa polttopuiksi, minä en opi ymmärtämään miksi julkisen infrastruktuurin rahoituksen hankinnan pitää olla niin kovin monimutkaista.

Nyt täällä Seattlessa on keksitty uusi tapa kerätä rahaa alueen tiestön kunnossapitoon ja parantamiseen. Kun valta- ja moottoriteistä on aiemmin varattu yksi kaista kimppakyytiläisten käyttöön, sallitaan mainitulla kaistalla jatkossa myös yksinäiset autoilijat sillä ehdolla, että he maksavat kaistan käytöstä.

Järjestelmä otetaan 4 vuoden koekäyttöön valtatie 167:llä, missä kimppakaistan käyttäjien arvioidaan säästävän työmatkaliikenteessä noin 10-12 minuuttia yhtä työmatkaa kohden.

Hiljaisena aikana maksu on edullinen (puoli dollaria), mutta liikenteen ruuhkautuessa maksu nousee jopa 9 dollariin viidentoista kilometrin matkalla. Järjestelmää valvotaan autoihin sijoitettavien lähettimien avulla. Kuljettaja, jolla lähetin on ja jonka tililtä maksu saadaan perityksi, läpäisee tarkastuspisteet.

Paikalliset suunnittelijat riemuitsevat uudesta järjestelmästä, joka ei enää vaadi tietulli-kioskeja. Ilmainen uusikaan systeemi ei ole. Arvioidaankin, että kaksi ensimmäistä vuotta menee siihen, että kaistajärjestelyjen ja muun tekniikan aiheuttamat kustannukset saadaan takaisin. Valvontakustannuksia aiheutuu sen jälkeenkin.

Syksyllä täällä käytiin keskustelua myös toisesta infrastruktuurin rahoitusmuodosta, polkupyörien rekisteröinnistä. Sen tarkoituksena olisi rahoittaa pyöräteitä, joita rakennetaan ruuhkien hillitsemiseksi. Rekisteröinnin ja vuosittaisen rekisterimaksun puolustajat eivät ole kuitenkaan saaneet kovin suurta kannatusta ajatukselleen. Wisconsinissa rekisterijärjestelmä on paikoin käytössä ja sen raportoidaan tuottavan juuri ja juuri sen verran, että järjestelmän hallinnointikustannukset saadaan kerättyä takaisin. Voihan Derzu.

Ymmärrän toki, ettei kukaan pidä veroista ja maksuista. Silti tässä veroja karattavassa yhteiskunnassa julkisten palvelujen tuottamiseen kerättävän rahoituksen transaktiokustannukset ovat kyllä aivan tavattoman korkeita. Se johtuu paljolti korvamerkinnästä. Kun jokaista julkista hanketta varten on sovittava ja järjestettävä erillinen rahoitustapa, tulee pelkästään rahaliikenteen hoitamisesta aika monimutkaista.

Ilettääkö?

Sain, aivan oikein, eräältä kommentaattorilta viime viikolla nuhteita siitä, että kerroin Marko Kuljun olevan viime viikon kuuluisin suomalainen Amerikassa; sekä Pohjois- että Etelä-. On aivan selvää, että minun olisi pitänyt odottaa oikeuden tuomiota, ennen kuin blogisoin asian niin rajusti kuin tein.

Kirjoitin tekstin aika rennosti, mutta edelleen olen sitä mieltä, että Marko on ja tulee olemaan kuuluisa Pääsiäiskorvistaan, vaikka hänet jopa syyttömäksi todettaisiin.

Itse opin sen, että kannattaa ottaa blogin aiheeksi kohu-uutinen, jos haluaa saada Suomesta paljon sähköpostia. Se on hyvää oppia. Eniten kuitenkin arvostan mainittua kommentaattoria, joka kuritti minua avoimesti blogisivuillani. Se on oikeaa keskustelua ja kiitos siitä. Minulla ei ollut asiaan paljon lisättävää.

Tämän viikon kuuluisin moka-suomalainen täällä uudella mantereella on, kukas muu kuin Ilkka Kanerva. Nyt luulen, etten edes tahattomasti kirjoita syyttömästä, kun hänet on poliittisesti jo tuomittu, useaan kertaan ja usean rysän päältä kiinni jääneenä.

Amerikkalainen julkisuus on tietenkin noteerannut Iken toilailut siinä, missä kaikki muutkin. Tämän aamun demokraattinen Seattle P-I nosti hänet ”The world in 5 minutes”-palstalleen kolmantena suomalaisena viime elokuun alun jälkeen. Ensimmäinen ja masentavan surullinen tapaus oli Jokelan kouluampuja. Viime viikolla palstalle ja myöhemmin lehteenkin nousi herra Kulju ja nyt Ike.

Iken todetaan täällä omien sanojensa mukaan lähettäneen 200 tekstiviestiä eroottiselle tanssijattarelle. Itse petyin, kun luulin ulkoministerin asemansa tuntien sentään pommittaneen vähintäänkin kansallisbaletin joutsenia.

Nyt ymmärrän sen, että keppoiseksi arvostamani Hymy-lehti on yksi vaikuttavimmista suomalaismedioista. Siihen viitataan myös P-I:n uutisessa. Sen enempää P-I:ssä kuin Timesissakaan en ole nähnyt yhtään viittausta Hesariin tai Aamulehteen muista minulle tärkeistä suomalaisista sanomalehdistä nyt puhumattakaan. Kova on kvartaalinen maailmamme.

Kalaa Kiinasta

Seattlelainen kalanviljely ja -jalostusyritys HQ Sustainable Maritime Industries Inc. kasvaa vauhdilla. Se raportoi maanantaina tehneensä viime vuoden viimeisellä neljänneksellä 1.8 miljoonan dollarin voiton, mikä on kaksinkertainen edelliseen vuoteen verrattuna. Samaan aikaan yritys ilmoitti solmineensa suuren kaupan, joka tulee lähiaikoina tuplaamaan yrityksen toimitukset ja liikevaihdon. Kaupan toista osapuolta ei julkistettu. Se kuitenkin tiedetään, että yhtiön tuotantolaitoksilla 18 paunan pakasteblokkeihin pakattavia tilapiafileitä syödään piakkoin pienempinä paloina mm. Burger Kingin ja McDonaldin's hampurilaisissa. Pakastefileet ja muutamat tuoretuotteet ilmestyvät myös WalMartin valikoimiin.

Mielenkiintoista on, että yrityksen kalantuotanto tapahtuu Kiinassa. Yrityksellä teettääkin kovasti työtä todistaa epäluuloisille amerikkalaisasiakkaille, että Kiinassa tuotetut elintarvikkeet ovat myrkyttömiä ja terveellisiä. Se on kova haaste, kun muistetaan esimerkiksi viime vuoden joulunaika, jolloin monia kiinalaisia leluja ei laskettu maan markkinoille, koska niitä pidettiin tai ne todettiin myrkyllisiksi. Markkinointityötä on tehtävä kovasti myös siitä syystä, että ainakin täällä Seattlen seudulla asenne viljeltyyn kalaan on melko negatiivinen. HQ Maritime ilmoittaakin käyttävänsä erityisiä ”nutraceutically enriched”-rehuja ja saaneensa tuotannolleen Kiinan hallituksen myöntämän luomustatuksen.

Mielenkiintoinen asetelma: Maassa on kova kalatuotteiden kysyntä, jonka tyydyttämiseen oma luonnonkalan kalastus ei lähestulkoonkaan riitä. Kun toisaalta kalanviljely ei ole kansalaisten ja poliitikkojen suosiossa, näyttää se johtavan kehitykseen, että kala kasvatetaan Kiinassa.

Makustelu

Eilinen sanomalehtemme julkaisi kuvareportaasin viikonlopun Miss Yhdysvallat kisojen esittelykierroksilta. Emme ole seuranneet esikisoja emmekä edes osavaltiokarsintoja, mutta nyt kuitenkin tiedämme, että kilpailijoita on kaikista osavaltioista - yhteensä 51 alkukarsinnoissa jo karaistua. Viikonlopun ”esimakustelu” järjestettiin delfinaariossa. Varmaan kannattaisi harkita suomalaistenkin kisojen siirtämistä kylpylöistä ja risteilylaivoilta Särkänniemeen. Eivätköhän koko ajan rapisevat katsojaluvut kohenisi.

Delfiinit ovat fiinejä. Kuvien Herttuatar (Duchess) suorastaan säihkyy. Valitettavasti Hän ei taida olla mukana huhtikuun 11. Las Vegasissa, missä maan liittovaltion kaunein valitaan.

Hyvää huhtikuun ensimmäistä!