Merikoira

Tänään alkaa Seattlessa baseball-kausi. Vastaan paikallisille "Merimiehille” (Mariners) asettuvat ”Texasin karjatilalliset” (Texas Rangers). Päivän suuri pesäpallouutinen on se, että pelipaikan ruokalista on pantu uusiksi. Erityisesti on muistettu kalan ystäviä ja tärkein uutuus on Merikoira (Sea Dog). Se on Kuumakoirien (Hot Dog) sukua ja tarjoillaan ranskalaisten ja coleslaw:n kera. Kymmenen tuumaa pitkulaisen vehnäpötkylän sisään on meikäläisen lihapiirakan tapaan leivottu parikymmensenttinen turskafile ja sitten pötkylä on keitetty upporasvassa. Muitakin kalaherkkuja on tarjolla. Kioskeista saa mm. leppäsavu-lohta tai leivitettyä monnia ranskalaisilla ja coleslaw:lla. Molemmat ovat hinnaltaan $15.50 niinkuin myös kuningasravun lihalla täytetty leipä.

Myöskään liha- tai kasvisruokavalioisia ei ole unohdettu. Hit It Here Cafessa on kansainvälinen seisova pöytä, josta saa indonesialaista satayta ($15), puolalaisia piiraita ($15), texasilaista chiliä ($8) ja paahdettuja vihanneksia pitalla ja tsatsikilla ($13).

Uutuuksia ovat myös karamelli-pop-cornit, jalanmittaiset (1 jalka = 0,297 m = 12 tuumaa työmittana = 10 tuumaa kymmenysnmittana) bratwurstit ja Anne-tädin pretzelit ($4.75).

Myös edellisten kausien herkkuja, kuten fish & chipsejä on saatavissa.

Ensimmäiset merikoiran pureskelijat änkäävät täyteen myydylle, 46'000 katsojan Safeco-kentälle heti klo 13.40, kun portit avataan (outo aika maanantaipäivänä). Kaupunkilaisia on varoitettu heti puolenpäivän jälkeen tukkiutuvista liikenneväylistä, sillä monet pyrkivät stadionille, kuinkas muuten kuin omalla autolla.

Pelikin alkaa suomalaisesta näkökulmasta katsoen omalaatuiseen aikaan, klo 15.40. Alkamisajan sanellee tuo vanha tuttu – globalisaatio. Matsi televisioidaan paitsi itäisempään osaan USAta myös Japaniin ja joihinkin Aasian maihin. Kuten helmikuussa kirjoitin, yksi paikallisen joukkueen huippunimistä on herra Ichiro Suzuki, joka myy hyvin Tyynenmeren toisellakin puolella. Televisiointi lienee syynä myös siihen, että tänä vuonna ottelut alkavat 10 yli ja 20 vaille eikä puolelta ja tasalta niin kuin viime kaudella.

Kirjoitin blogissani Mielihyvä (26. helmikuuta) myös hintojen noususta ja tieteellisestä hinnoittelusta. Todellakin, yksittäisen lipun ostaja maksaa tänään vähintään 17 dollaria enemmän kuin viime kaudella. Siitä 14 dollaria on yksittäisen lipun yleiskorotusta ja kolme dollaria johtuu siitä, ettei osta yksittäisiä lippuja suurissa erissä. Joitain dollareita on tullut myös tämän päälle, ellei tullut ostaneeksi lippuaan heti sen tultua myyntiin. Lippujen hintojen nousu on osa kallistuvaa penkkiurheiluharrastusta. Päivälehden mukaan myös 12 unssin olutkupista ja limsasta saa maksaa neljännesdollarin enemmän kuin aiemmin. Niiden kohdalla puhutaan täällä maltillisesta hinnannoususta.

Susipolitiikkaa

Idahon, Montanan ja Wyomingin susikantojen hoito siirtyy perjantaisen päätöksen mukaan liittovaltion viranomaisilta osavaltioiden hallintaan. Vaikkakin paikalliset 12 ympäristöjärjestöä vaativat pohjoisten Kalliovuorten susien määrän kasvattamista vielä jopa kaksinkertaiseksi, aina 2000-3000 eläimeen, pidetään nykyistä 1500 suden kokonaismäärää aika yleisesti vähintäänkin riittävänä.

Pohjoisten Kalliovuorten harmaasudet listattiin vuonna 1973 uhanalaisiksi ja niiden hallinta siirtyi tuon jälkeen liittovaltion tehtäväksi. Vuoden 1995 jälkeen noudatettu tiukka suojelupolitiikka ja mm. "eläinten siirtoistutukset" ovat tuottaneet tulosta ja tällä hetkellä pohjoisilla Kalliovuorilla arvioidaan olevan noin 1500 sutta. Eniten niitä on Idahossa, yli 700. Niistä odotetaan syksyllä metsästettävän noin 100-300 yksilöä. Idahon kuvernööri allekirjoitti perjantaina lain, joka sallii karjatilallisten ja kotieläinten omistajien tappaa suden, joka ahdistelee karjaa tai kotieläimiä.

USA:n susipolitiikka on muutoinkin uudessa tilanteessa. Äskettäin susien suojelua löysättiin myös suurten järvien länsipuolisella alueella. Ainoastaan maan lounaisosissa, missä kannat ovat erittäin uhanalaisia, sudet pysyvät tiukasti suojeltuina tämänkin jälkeen.

Pohjois-Amerikan Niili

Monilla mittareilla mitattuna Kalliovuorilta alkava, Idahosta, Coloradosta, Utahista, New Mexicosta, Arizonasta, Nevadasta ja Kaliforniasta vetensä keräävä, matkansa varrella lähes kuivaksi imetty ja Kalifornian lahteen vedenrippeensä (,jos niitä edes on) valuttava Coloradojoki on aika vaatimaton tapaus.

620 kuutionmetrin keskivirtaamallaan (mistähän se on oikein mitattu, koska mereen ei aina valu pisaraakaan) joki hakkaa juuri ja juuri Vuoksen (540 m3/s), muttei yllä edes USA 25 suurimman joen joukkoon. Pituudeltaankin se jää USA mestaruuskisoissa pistesijojen ulkopuolelle. 2330 kilometriä oikeuttaa vasta 7. sijaan. Edes edesmenneellä kalantuotannon potentiaalillaan se ei kilpaile maan kärkisijoista. Kuitenkin jokea kutsutaan usein Amerikan Niiliksi, mikä johtuu luultavasti kahdesta syystä. Ensiksikin se virtaa halki huikean laajojen aavikoiden. Toiseksi, sen rannoilta löytyy selviä todisteita yli 10 500 vuotta jatkuneesta ihmisasutuksesta.

Laji, missä muut USA:n joet eivät Coloradojoen kanssa juuri kilpaile, on jyrkkyys. Joen alkulähteiden ja merenpinnan välistä eroa on huikeat 3900 metriä. Keskimäärin Coloradojoki on noin 25 kertaa niin jyrkkä kuin Mississippi. Suuren putouskorkeutensa takia se kuljetti aikoinaan väliin enemmän hiekkaa ja kiviä kuin vettä. Pahimpien tulvien aikana Coloradojoen jyrkissä kohdissa arvioidaan joessa virranneen 2 osaa sedimenttiä ja 1 osa vettä. On laskettu, että esimerkiksi lähes 260-kilometriä pitkän Grand Canyonin kohdalla sedimenttiä liikkui reilut 100 000 kuutiometriä vuorokaudessa.

Osin joen jyrkästä pituusprofiilista johtuen se sai olla aika rauhassa eurooppalais-peräiseltä vaikutukselta aina 1800-luvun puoliväliin asti. Espanjalaiset tosin yrittivät sen valtaamista jo 1500-luvulla, mutta jyrkkä joki vielä jyrkempine rantoineen piti pintansa ja sen varren asukkaat olivat pääosin intiaaneja, joita alueella asuu edelleen.

Maisemallisesti upeimmillaan Coloradojoki on Grand Canyonissa, mihin sedimenttitulvat aikoinaan muodostivat laajoja hiekkarantoja. Niillä kasvoi hyvin omaperäinen kasvillisuus ja niitä joen intiaaniheimot käyttivät elämisensä lähteinä.

Coloradojoessa oli aikoinaan neljätoista kotoista kalalajia. Niistä osa on uhkaa kuolla sukupuuttoon. Mm. ”Humpback Chub (Gila cypha)”, joka pienine päineen ja vahvoine evineen on sopeutunut elämään huikean ”sameassa” vedessä ja nopeasti vaihtuvissa virtausoloissa. Tällä hetkellä kalalaji on hyvin uhanalainen. Se ei ole sopeutunut lisääntymään kesäisin kylmässä vedessä, jota jokeen juoksutetaan voimalaitosten turbiinien läpi. Luonnontilaisen Coloradonjoen vesi lämpesi kesäisin paljon enemmän kuin vesi säännöstelyaltaissa.

Kaupunkilainen luontomatkailu

Matkalla luontoon: Emoauto hinaa "kauppakassia" (Kuva: Johan Räty)

Kun me suomalaiset puhumme luontomatkailusta, minusta joskus tuntuu, että unohdamme sen pitkät juuret, jopa Suomessa. Lukekaamme vaikkapa Jyrki Paaskosken mainiosta Saimaan kanavan historiasta, kuinka kaupunkilaiset Pietarista tulivat luontomatkalle Suomeen jo 1800-luvun jälkipuoliskolla. Heitä innoittivat Imatran koski, Saimaa, Punkaharju ja monet muut luonnonkauniit ja luonnonrauhaisat paikat.

Samoihin aikoihin alkoi nykyaikaisen amerikkalaisen luontomatkailun historia. Grand Canyonin matkailuliiketoiminnan aloitti John Hance, joka rakensi alueella ensimmäiset vuokrattavat hirsimökit 1883. Majoitusyrittäjä oli tarinaniskijä ja hänen kerrotaan ilmoittaneen, että hän oli kaivanut Grand Canyonin aivan itse ja toimittaneen siirtomaat San Franciscoon, jossa ne edelleen ovat kaupungin kukkuloina.

Grand Canyonin matkailubisneksen isänä voidaan pitää William Bassia, joka Ada vaimoineen perusti rotkon huipulle ensimmäiset täyden palvelun telttakylät. Kerrotaan, että vieraiden ruokkimisen lisäksi Ada huolehti leirien puhtaudesta ja hänen pyykkimatkansa rotkon pohjalle kestivät pari päivää. Sen verran nykyisetkin vaeltajat yleensä käyttävät rotkon pohjalle vaeltaessaan. Ada pesaisi retken lepotauolla myös pyykkinsä.

Aluksi Grand Canyonille matkattiin postivaunuissa. Matkan hinta putosi kuitenkin 20 dollarista 3.95 dollariin, kun Santa Fen rautatieyhtiö veti pistoradan Williamsin kaupungista Grand Canyonin eteläiselle ”rimille” vuonna 1897-1901. Rata, jonka rakentamista alun perin perusteltiin kaivostoiminnalla, menetti asemansa viimeistään 30-luvulla, kun Grand Canyonille alkoi päästä autolla. Viime vuosina henkilöliikenne on uudelle elvytetty ja Grand Canyonille pääsee edelleen myös nostalgisella junalla.

Amerikkalaisen luontomatkailun selkärangan muodostavat maan kansallispuistot. Niistä ensimmäinen, Yellowstone perustettiin vuonna 1872. Toisena olikin vuorossa Grand Canyonin kansallispuisto, jonka perustamiskirjan allekirjoitti presidentti Teddy Roosevelt vuonna 1906.

Automaattiasemat

Arvostettu seattlelaislehti uutisoi tiistaina etusivullaan - neljällä palstalla - kaupungissa vuonna 2004 käyttöön otetuissa viidessä automaattiasemassa ilmenneistä vakavista taloudellisista mitoitusvirheitä ja ongelmista. Asemat ovat maksaneet Seattlen kaupungille 4.3 miljoonaa dollaria. Vaikka niistä luovuttaisiin heti, aiheuttaisivat ne vielä ainakin 800 000 dollarin vuokrakustannukset, 490 000 dollarin irtisanomiskustannukset ja 250 000 dollarin irtikytkemislaskun.

Nyt kaupungin julkispalveluja tuottavan ”Public Utilities”-yksikön mitta on täysi. Se haluaa eroon kalliista, mutta lastentauteja potevasta huipputekniikasta.

Mitä nuo kiistellyt automaattiasemat sitten ovat? No, ne ovat moderneja mukavuuslaitoksia, joissa on hissinovien kaltaiset paineilmaovet, kolminkertainen a posteriori-huuhtelu ja pytyn painepesu- ja kuivaus käytön jälkeen. Kaikki sertifioitua teknologiaa.

Automaattiasemien arjessa on havaittu seuraavat kolme ongelmaa. Ensiksin, niiden pääkäyttömuoto, suolen tyhjennys, on jäänyt muiden käyttömuotojen, kuten suonen täytön ja viinan juonnin jalkoihin. Raportoidaanpa joissain asemista harrastetun enemmän maksullista hieromapalvelua kuin maksutonta rakkopaineen alentamista. Joku voisi tietysti väittää asemien uusikäytön luoneen kaupungin palvelusektorille uusia työpaikkoja. Rehellisyyden nimissä miinuspuolelle on kuitenkin kirjattava ne tappiot, joita Seattlen yksityisille juottoloille on aiheutettu veronmaksajien subventiota nauttineilla, julkisen sektorin juomaloilla.

Yksi asemien tärkeimmistä potentiaalista käyttäjäryhmistä, kodittomat, ei uskalla lähestyäkään asemia, koska vailla majapaikkaa olevia - aivan syyttä - pidetään ongelmien aiheuttajina. Niinpä he hoitavat tarpeensa jalkakäytäville ja kujille, joiden puhtaanapito maksaa nykyään paljon enemmän kuin aikana ennen automaattiasemia.

Toiseksi, usein huippukalliit asemat ovat jopa suttuisempia kuin perinteiset vessat. Tämä johtuu paineilma-ovista, jotka jumittuvat ja jumittavat myös muun automatiikan.

Kolmanneksi, automaattiasemat ovat toimiessaankin tavattoman kalliita ja tehottomia. Yhden aseman hinta vuodessa on ollut noin 170000 dollaria. Tuolla summalla se on tehnyt 13 tuntisia päiviä ja palvellut noin 195 asiakasta päivässä. Yhden asiakkaan tarpeet ovat maksaneet kaupungille noin 2.5 dollaria kerralta. Samaan aikaan kaupungin ydinkeskustan, Piken markkinapaikan, 23 mukavuuslaitosta ovat palvelleet keskimäärin 11903 asiakasta päivässä ja niiden hoito on maksanut noin 200000 dollaria vuodessa. Helppo laskutoimitus osoittaa, että kertalipun omakustannus-hinta on niissä ollut vain 0.05 dollaria eli vajaa (1/50)-osa automaattiasemien kustannuksista.

Perinteiset laitokset säästävät myös vettä, sillä niiden vedenkulutus on vain 6.5 litraa käyttökerralta. Se pitää sisällään käsienpesuveden. Automaateissa pelkkään pytyn huuhteluun ja painepesuun on laskettu kuluvan noin 30 litraa vettä.

Kuten alussa totesin, Seattlen Julkispalvelut on ehdottanut, että käymälöistä luovutaan heti ensi vuonna. Viiden automaattiaseman vapauttamalla 850 000 dollarin vuosibudjetilla lasketaan turisteja ja kaupungin asukkaita palveltavan paljon nykyistä paremmin. Palveluasemaverkostoa voidaan laajentaa lisäämällä perinteisten käymälöiden määrää. Osa palvelutuotannosta aiotaan ulkoistaa. Palveluja suunnitellaan ostettavaksi yksityiseltä sektorilta. Kaavailuissa on myös nykyistä parempi käymälöihin johtava opastus - tienviitoitus.

Lähivuosina kaupungin pyöräilykartan rinnalle ilmestyy myös Seattlen WC-kartta. Minun mielestäni se sopisi erinomaisesti kuukausittain ilmestyvän ”Seattle - Minne mennä tänään” -lehdykän keskiaukeamalle. Voisipa osalla säästyvistä rahoista laatia pienen matkaoppaankin auttamaan avutonta turistia valitsemaan juuri hänelle sopivimman mukavuuspalvelun.

Suuri rotko

Tuskin olisin voinut kuvitella hienompaa tapaa viettää Pitkäperjantaita kuin tutustumalla Grand Canyoniin. Kiirehdimme paikalle jo torstaina ja niin ehdimme valokuvata rotkon kaksi auringonlaskua ja auringonnousua. Myös muutoin olimme onnekkaita. Lämpötila kipusi päivällä yli kahdenkymmenen celsiuksen ja öisiä pikkupakkasia valaisi täysikuu. Viikkoa aiemmat lumi- ja vesisateet olivat kastelleet aavikot perin pohjin ja me ihailimme meno- ja paluumatkalla Nevadan ja Arizonan aavikoita, jotka olivat täynnä vihreytensä esiin kuorineita pensaita ja värejään viritteleviä kukkia. Aavikon kukat pyrkivät maan pinnalle, vaikkemme ehkä aivan uhkeinta kukkaloistoa tavoittaneetkaan (se kestää yleensä alle 40 tuntia). Mäet ja vuorenrinteet olivat pilkukkaina vihreistä pensaista kuin Kristian Krokforsin taiteessa (kts. keskimmäinen teoskuva).
Grand Canyon ei turhaan ole yksi maailman 7 ihmeestä (onko se)? Yli puolitoista kilometriä syvä ja keskimäärin viisitoista kilometriä leveä rotko pystyssä törröttävine kivitemppeleineen salpaa hengen. Pituudeltaan kanjoni on lähes 260 kilometriä.

Ps. Jos suunnittelet matkaa Grand Canyonille, hanki esilukemiseksi kirja: James Kaiser: Grand Canyon – The complete quide. 2007. Se on kirjoittajansa omakustanne, mutta teos, jonka voisi nimetä kaikkien matkaoppaiden äidiksi. Kirja kuvaa elävästi oleelliset taustat, mutta toimii myös käsikirjana matkustamisen, vaellusreittien, maisemaspottien, majoituksen ja ruokapaikkojen valinnassa. Silti kaikki on saatu pieneen tilaan. Suosittelen.

Juntti ja tunari

Mainetta voi saada monella tapaa. Tämän aamun pohjois- ja eteläamerikkalaiset lehdet tuskin jättivät mainitsematta nimeltä herra Marko Kuljua (26v), joka junttiuttaan repi irti Pääsiäissaaren patsaan korvan. Tarjolla tempauksesta näyttää olevan 7 vuotta häkkiä ja 19 000 dollarin sakot jopa 1000 vuotta vanhan arvopatsaan nakertamisesta.

Diabetes-liitto oli nopea toimissaan, kun se heti perään näyttää nostaneen herra Kuljun Olliloiden ja Räikkösten ja muiden julkimoiden rinnalle hakiessaan vastausta kysymykseen, kuka on kuuluisin suomalainen ulkomailla.

En osaa arvata, montako ääntä Kulju saa. Luulen kuitenkin, että hän on tämän viikon kuuluisin tatuoitu, suomalainen idiootti. Hän on myös viikon tunari, sillä hän jäi tekosestaan kiinni, kun poliisi tunnisti hänen tatuointinsa. Kannattaa jättää tatskat ottamatta tai ainakin peittää ne, jos aikoo varastella vanhojen patsaiden korvia.

Partaveitsi ja hiomakivi

Kaikissa meissä asuu pieni tiedemies. Miksikö? No siksi, että aivan kuten tiedemiehet, haluamme yleensä selittää mahdollisimman suuren määrän havaintojamme mahdollisimman pienellä määrällä selittäviä tekijöitä. Tiedättehän ”Lyyli sairastui syöpään, kun hän oli aina stressaantunut”-tyyppiset johtopäätelmät. Niissä ilmiöillä on yksinkertaisin mahdollinen syy-seurauslogiikka. Kun ajattelua jatketaan, päädytään helposti vielä yleisempään johtopäätökseen, jonka mukaan ”kaikki aina stressaantuneet Lyylit sairastuvat syöpään”. Yritys on hyvä ja samankaltaista on myös tieteen logiikka, mutta tietyn rajoituksin, kuten jatkossa huomaamme.

Tieteessä ja filosofiassa yksinkertaisuus-periaatetta kutsutaan Occamin partaveitseksi. Joskus puhutaan myös kitsaus-periaatteesta (parsimony). Sen mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Esimerkiksi matemaattiseen malliin tulee ottaa vain ne selittävät muuttujat, joilla ongelman ratkaisun kannalta on oleellista merkitystä, eikä yhtään enempää. Occamin partaveitsen l. yksinkertaisuus-periaatteen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista, tulee valita yksinkertaisin. Oletetaan esimerkiksi, että isolle pellolle on yön aikana muodostunut kaunis ja säännöllinen kuvio. On yksinkertaisinta olettaa, että joku on sen niittänyt. Silti ilmiölle tarjotaan usein aika monimutkaista selitystä - Ufoa. Se on epätieteellistä.

Occamin partaveitsi on saanut nimensä englantilaisen fransiskaanimunkki Wilhelm Ockhamilaisen mukaan. Tieteessä Occamin partaveistä täydentää Einsteinin hiomakivi. Se on kuuluisan yksinkertaistajan, Albert Einsteinin, aikoinaan esittämä ajatus, jonka mukaan teorian tulee olla mahdollisimman yksinkertainen, muttei ”yhtään yksinkertaisempi”, ollakseen todennäköisimmin tosi. Kuten havaitaan, tieteen jättiläistenkin filosofia on aika talonpoikaista. Johtopäättelyä on rajattava kahdesta suunnasta. Pitää selittää yksinkertaisesti, muttei liian yksinkertaisesti.

Miksi saivartelen partaveitsistä ja hiomakivistä? No se johtuu yksinkertaisesti siitä, että saan sähköpostiini jonkin verran kommentteja ja ehdotuksia siitä, millaisia amerikkalaiset ovat tai millaista amerikkalaisuus on ja mistä se johtuu. Koen joskus pientä voimattomuutta, kun en osaa olla samaa mieltä.

Ongelmani on kaksijakoinen. Ensikin, en ole pystynyt rajaamaan sitä, mitä tai millaisia amerikkalaiset ovat tai millaista on amerikkalaisuus. Toiseksi, mikä seuraa jo edellisestä, en osaa sanoa mistä amerikkalaisuuden luonne johtuu.

Kahdeksan kuukauden aikana olen havainnut, että 300 miljoonan amerikkalaisen kirjoon mahtuu kaikkea mahdollista: Rikkaita ja köyhiä, isoja ja pieniä, rosvoja ja lainkuuliaisia, lihavia ja laihoja, leuhkoja ja vaatimattomia, maailmanomistajia ja ujoja. Aikamoinen kirjo.

Sen toki pystyn sanomaan, että olen lähes totaalisen eri mieltä tämän maan nykypresidentin kanssa lähes kaikesta. Niin ovat monet amerikkalaisetkin. Myös osavaltioiden ja kaupunkien johtajat ajattelevat usein aivan eri tavoin kuin liittovaltion vallanpitäjät. Hyvä esimerkki tästä on ympäristöpolitiikka, josta monet osavaltiot ja vielä useammat suurten kaupunkien pormestarit ovat aivan eri mieltä kuin presidentti ja hänen hallintonsa. Aikamoinen instituutioiden verkko on tämä Pohjois-Amerikan Yhdysvallat.

Ihan kuten Euroopassakin, amerikkalaiset eri puolilla mannerta ovat aika erilaisia, niin myös osavaltiot. Nevadassa sallitaan prostituutio, mutta täällä Washingtonissa sitä pidetään ainakin yhtä tuomittavana kuin Ruotsissa. Alaskassa juodaan viinaa kuin Suomessa, mutta Utahissa ollaan melkein yhtä tiukkoja kuin islamilaisessa kulttuurissa, jota sitäkin maasta löytyy.

Edes seattlelaisia en ole pystynyt luokittelemaan. Esim. tutkimuslaitoksessani NOAA:ssa ja yliopistolla työpaikalle tullaan erittäin yleisesti kävellen, polkupyörällä, bussilla tai kimppakyydillä. Kuitenkin Seattlen liikenneväylät ovat täynnä henkilöautoja, mitä pidetään amerikkalaisena. Eivätkö työkaverini ole amerikkalaisia tai seattlelaisia?

Sen olen siis oppinut, että ainakin minun pitää varoa kovin vahvoja yleistyksiä amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta. Tämä maa on nimittäin niin monimuotoinen, etten osaa kuvata edes sitä, millainen se on. Siksi en tiedä, miksi se on mikä on. Partaveitsi ja hiomakivi odottavat käyttöään työkalupakissa.

Himo

Kuva: Laukkuhihnojen välissä komeilevat peliautomaattien rivistöt.

Toissapäiväisten televisiouutisten mukaan noin kaksi miljoonaa amerikkalaista potee erittäin vakavaa ja koko ajan yleistyvää psyykkistä sairautta. He ovat rappiouhkapelureita. Uutisissa referoidun tutkimuksen mukaan mainittujen ihmisten lisäksi noin 4 miljoonaa kansalaista keikkuu peliriippuvuuskuilun reunalla ja noin kahdeksan miljoonan amerikkalaisen tauti on edennyt jo vakavasti oireilevaan vaiheeseen.

Amerikkalaiset viranomaiset ovat huolissaan keinoista, joilla peliriippuvuutta voitaisiin suitsia. Vielä parikymmentä vuotta sitten asia oli kutakuinkin hallinnassa. Peliriippuvuuden puhkeamista padottiin rajoittamalla niitä tilanteita ja paikkoja, joissa uhkapeli oli mahdollista. Internetin yleistymisen jälkeen mainittu tie on käyty loppuun. Pelaaminen voidaan toki edelleen kieltää, mutta kieltojen valvominen on ainakin amerikkalaisessa yhteiskunnassa toivottoman vaikeaa.

Nevada on yksi USA:n osavaltioista, joissa yhteiskunnan kontrolliin ei ole oikeastaan koskaan luotettu ja nevadalainen Las Vegas on uhkapelien paratiisi ja helvetti. Vaikka Vegasin elämää olisi kuinka seurannut C.S.I.:n kaltaisista sarjoista ja elokuvista, pelien ympärille rakentuvan virtuaalimaailman valtava koko yllättää. Lähestyypä keskellä aavikkoa olevaa kaupunkia mistä suunnasta tahansa, alkavat ”erämaakasinot” jo useita kymmeniä maileja ennen varsinaista Sodomaa. Ne houkuttelevat luksustasoisella hotellimajoituksella, jota saa pilkkahintaan, jopa parilla kymmenellä eurolla per yö. Runsaita ja maittavia aterioita tarjotaan viidellä, kuudella eurolla ja alkoholia lähes ilmaiseksi. Satojen mailien päässä asuvia ihmisiä houkutellaan kasinoille tarjouspaketeilla, jotka muistuttavat kymmenen vuoden takaisia matkoja ruotsinlaivoilla. Eläminen on halpaa, vain pelaaminen maksaa. Monilla alueen pyhiinvaeltajilla onkin useiden kasinoiden ja kasinoketjujen platina- ja kultakortit, joilla he pääsevät ohi usein valtavien jonojen.

Ihmisiä riittää sadoille kasinoille, erämaahan ja Las Vegasiin. Aluksi kaikki perustelevat uhkapeliään jonkinlaisella rahan tarpeella. Usein tarve muuttuu ahnaaksi haluksi ja heikoimpien kohdalla pelihimoksi - koukuksi, josta irrottamiseen ei pysty edes ammattiauttaja. Asetelma on kuin Steinbeckin juopporomaaneissa, joissa oluen ensimmäinen vapauttava puraisu johtaa uuteen ja taas uuteen puraisun odotukseen, jota ei koskaan taida tulla. Ryypyn tilalla ovat vain pelipanokset ja epärealistinen unelma helposta elämästä.

Vegasissa peliteollisuus on kehitetty huippuunsa. Pelihallit ovat kymmenien hehtaarien kokoisia. Peliautomaattien kakofoninen kili-helinä sumentaa aivot jopa alueen ruokaravintoloissa, joissa niissäkään ei tarvitse lopettaa pelaamista, koska, suolan ja pippurin lisäksi jokaisessa pöydässä on ainakin Keno-kupongit ja pelin näyttötaulut. Jos aivot eivät ehdi sumeta tarpeeksi ennen aamukahdeksaa, voi ruhtinaallisen ja kohtuuhintaisen buffet-aamupalan huuhtoa alas parilla, hintaan sisältyvällä pullollisella punaviiniä tai vaikkapa kuohuviinillä. Ruoka notkuu 90 metriä pitkällä pöydällä ja tarjoilija tuo pöytään viiniä niin kauan kuin sitä jaksaa pyytää (Emme ehtineet kokeilla edes ensimmäistä pulloa, mutta monet kokeilivat).

Vegasin pelikasinot ovat vapaan maailman viimeinen keidas. Pelipöydissä ja automaateilla poltetaan ketjussa ja ainoastaan lentokentän pelitiloissa tupakoivia diskriminoidaan. Heidän on tyydytettävä pelitarpeensa pleksilasein erotetuissa kopeissa. Silti, myös baggage claim-hihnojen äärellä (kuva) on peliautomaatit. Kenenkään ei tarvitse tuhlata aikaansa matkalaukun odotukseen, kun voi senkin ajan pelata.

Monet moralisoivat Las Vegasia – turhaan. Eihän syy ole Nevadassa eikä Vegasissa. Pelikasinot ja Vegashan ovat vesi-insinöörien salajuoni kunnon kansalaisten turmelemiseksi. Juuri hehän juonivat Coloradojoen padot, joiden varastoiman veden ja sähkön varaan uhkapelien Sodoma ja Gomorra on rakennettu. Ilman Hooverin ja Glen Canyonin patoja, Lake Meadia ja Lake Powellia Las Vegas olisi pölyinen, nuhjuinen kyläpahanen, missä peräkammarin pojat puukottelisivat ja paukuttelisivat toisiaan. Nyt alueella vaeltaa miljoonia turisteja ja pelureita vuodessa. Huikean suuret Eiffel-tornin ja Ranskan musiikkiakatemian jäljitelmäpienoismallit ovat samalla kadulla Caesarin palatsin ja San Marcon torin kanssa. Kaukana, öisin iloisten tai väsyneiden kansoittamilta kadulta, eivät ole edes Egyptin pyramidit.

Kuolema meille vesi-insinööreille, vai pitäisikö sanoa: Eläköön vesitekniikka?

Hyvää Pääsiäistä!

Arvoisa blogin lukija. Noin seitsemän ja puoli kuukautta Amerikan ihmettelyä on takana ja blogikin on ilmestynyt säännöllisesti jo 7 kuukauden ajan. 123 blogisivua on ulkona. Paljon ja mukavaa palautetta olen saanut, lähinnä sähköpostiini. Olen yrittänyt vastata siihen blogissani ja tehnyt joitain blogejakin siitä. Kiitos kaikille kommentoijille!

Olen saanut postiini joitain ihmettelyjä siitä, miksi maaliskuun alku on pukannut paljon blogeja. Syy on hyvin yksinkertainen. Blogi jää nyt puolentoista viikon tauolle. Se johtuu siitä, että käyn Kaliforniassa katsomassa millaiselta tutkimusmaailma ja maailma siellä näyttää. Matkan jälkeen pidän pienen pääsiäislomankin. Niinpä on odotettavissa, että seuraava blogisivu napsahtaa ruutuun vasta pääsiäisen jälkeen.

En uskalla luvata, mutta kokemuksesta luulen, että maaliskuun lopulla tämä blogi pukkaa tekstiä uudistunein voimin.

Hyvää Pääsiäistä

Wheel of fish fortune

Erään palautteen innostamana kirjoitin viime viikolla kalapyörästä. Lupasin ottaa sen puheeksi täällä tutkimuslaitoksessa kollegojeni kanssa. Nyt olen keskustellut asiasta yhden erinomaisen kalapyöräasiantuntijan kanssa. Informaatio, jota häneltä sain tukee paljolti sitä kuvaa, minkä annoin aiemmassa blogissani ja minkä löytää helposti internetistä. Joitain tarkennuksiakin tuli.

Ensiksikin, kalapyörä on valkoisen miehen väline ja sitä käytettiin aikoinaan täällä Washingtonissa, paljonkin. Nykyään sitä käytetään kaupallisessa kalastuksessa ainoastaan Kanadan puolella ja Alaskassa. Sen sijaan minulle syntynyt käsitys, että intiaanit olisivat pyörän keksineet tai sitä käyttäneet, on väärä.

Tutkijat eivät, ainakaan tällä hetkellä, pidä kalapyörää kovin toimivana tutkimuslaitteena, vaikka sitä on sellaisena yritetty käyttää. Silti ideaa ei haudata.

Aiemmin suosittelemani kalapyöräkirjan lisäksi sain luettavakseni teoksen ”Francis Seufert, 1980; Wheels of Fortune, (Oregon historical society)”. Se on saattanut antaa nimen You-tuben samannimiselle pelille. Kyseessä on kuitenkin kirja, enkä osaa vielä sanoa siitä muuta kuin, että se on arvokkaan näköinen, pehmeäkantinen teos, jonka lukemiseen saattaa mennä kauan yksinkertaisesti siitä syystä, että kirja on ajan patinoima ja sen sivuja on käänneltävä silkkihansikkain (, että saisin sen kokonaisena takaisin isännälleen).

Yhtä kaikki, kalapyörä on mielenkiintoinen vekotin, mutten pääse sen kanssa pidemmälle!

Rekisterikilvet

Amerikkalaiset eivät jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä silloin, kun kysymys on itsensä, kaverinsa, yhdistyksensä, edustamansa yrityksen tai järjestämänsä tilaisuuden markkinoinnistä. Usein se tapahtuu hyvin hauskalla tavalla. Olen nauttinut suunnattomasti NOAA:n tutkijaseminaareista, jotka pyörivät viikoittain ja jotka käynnistetään aina saman kaavan mukaan. Joku instituutin johtavista tutkijoista avaa Monster Jam-seminaarin ja esittelee hilpeällä, mutta tavattoman mieltä kohottavalla tavalla päivän puhujan. Yleensä esittely on noin 5-10 minuutin power-point-show, jossa (usein useimmille tuntemattomastikin) vierailijasta näytetään pari lapsuuden tai nuoruuden valokuvaa. Ne on otettu jossain aika hauskassa tai vieläkin hauskemmassa tilanteessa ja niillä ilotellaan lähes ilkikurisesti, mutta hyvin lempeästi. En tiedä, mistä ja miten kulloinenkin esittelijä valokuvansa saa ja kuinka kauan hän esittelyään valmistelee, mutta hauskaa he järjestävät ja seminaariin on pakko mennä jo tuon 10-minuuttisen takia.

Törmäämme joka päivä myös muunlaiseen markkinointiin. Eilen meille vierailulle tullut tyttäremme huomasi, että Washingtonin osavaltiossa rekisteröityjen autojen lisäksi, myös muiden osavaltioiden autojen kilvissä on rekisteritiedon lisäksi pieni muistutus osavaltion vahvuuksista ja ylpeydenaiheista. Washingtonissahan kilvessä lukee ”Evergreen State".

Nopea vilkaisuni asiaan kertoo, että tyttären havainto oli aika terävä. Alabama on musiikin valtakuntaa. Niinpä useana vuonna osavaltion kilvissä on ollut teksti ”Heart of Dixie”. Ei liene vaikeaa arvata, että Arizona on ”Grand Canyon State”. Ehkäpä maan parhaat välistävetäjät ovat majoittuneet Arkansasiin, joka mainostaa itseään tekstinpätkällä "Opportunity State". Connecticutin ja Floridan mainoslauseissa kuultaa lievä mielikuvituksen puute, ovathan niiden sloganit "Constitution State" ja "Sunshine state". Eipähän toisaalta New Jerseytäkään voi kovin mielikuvituksellisena pitää, kun se väittää olevansa "Garden State".

Georgian (Peach State), Kansasin (The Wheat State) ja Nebraskan (The Beef State) mainoslauseet laskevat selvästi maatalouden varaan. Minnesota taas on kuin eräs pieni pohjoiseurooppalainen valtio. Se on toki mainittua pientä valtiota kohtuullisempi ja mainostaa itseään: "10 000 lakes". En tunne Mainen ja Michiganin leppoisaa historiaa, mutta niistä edellinen määrittelee itsensä sanalla "Vacationland" ja jälkimmäinen "Water wonderland". Epäilen, että teksteillä yritetään vedota turisteihin. Samoin tehtäneen New Hamshiressa, joka kertoo olevansa "Scenic". West Virginia kosiskelee ilmeisesti sekin matkailijoita, sillä on "Mountain State" tai muutoin valtiossa vain harrastetaan kiipeilyä. Oregon on täällä meren rannalla ja se on luultavasti sateisin"Pacific Wonderland" ja Rhode Island puolestaan "Ocean state".

Ymmärrän pienen pientä Havajia, joka pyrkii säilyttämään kielellisen identiteettinsä ja tuikkailee polyneesialaisen kielensä sanoja kaikkialle. Havaji onkin "Aloha State". New York on mainostanut ainakin 50-luvulla itseään sanoilla ”The Empire State”. Kuin muistomerkkinä siitä on siitä eräs korkea rakennus erään new yorkilaisen kaupungin keskustassa.

Illinois on loogisesti "Land of Lincoln" ja Lousianalle sopisi minusta hyvin nimi "Blues Country" tai "Katrina State". Jostain kumman syystä Louisiana on kuitenkin päätynyt mainostekstiin "Sportsmen's paradise".

Kuten missä tahansa lajissa, jotkut ovat parempia kuin toiset. Niin myös markkinoinnissa. Itse olen valinnut USA:n listan kakkoseksi Idahon, jonka rekisterikilvissä lukee ”Famous Potatoes”. Selvä ykkönen minun listallani on Oklahoma, se julistaa ”Oklahoma is OK”.

Omat ja vieraat

Jos yksinkertaiset logiikan säännöt pätisivät politiikkaan, voitaisiin päätellä, että Boeingin johto ja monet washingtonilaiset poliitikot väittävät presidenttiehdokas John McCainin olevan isänmaan petturi. Se on kova syytös ehdokkaalle, joka on nimenomaan markkinoinut itseään isänmaan rakkaudella ja sotilaallisilla urotöillä.

Näytelmän logiikka on seuraava. Viime viikon lopulla täällä Seattlessa romahti. Boeing menetti 35 miljardin dollarin armeijan tankkerikonetilauksen eurooppalaisen Airbusin johtamalle konsortiolle. Täällä oli oltu aivan varmoja, että Pentagon valitsee ilmassa muita lentokoneita tankkaavan koneen toimittajaksi Boeingin. Toisin kävi. Eurooppalaisten johtama konsortio teki paremman tarjouksen. Aluksi asia hämmensi ja masensi, mutta sen jälkeen pinnalla ovat olleet aika nationalistiset äänenpainot. Kun toimittajaksi valittiin European Aeronautic Defense and Space Co, on kansalliset salaisuudet uskottu lähes vihollisen käsiin, sanotaan täällä. Lieventävänä asianhaarana ei haluta nähdä edes sitä, että EADS:llä on toimituksessaan amerikkalainen kumppani. Asiaa ei kriitikoiden mielestä muuta edes se, että itse asiasta koneet tehdään 65 prosenttisesti USA:ssa, lähinnä kai Alabamassa, jossa toki mm. joudutaan palkkaamaan tuhansittain uusia lentokoneenrakentajia.

Tietenkin myös suomalaisten on syytä olla tarkkana kaupan suhteen, sillä täällä väitetään, että Airbus sai hankkeen eurooppalaisten tukiaisten avulla. Juuri tukiaisiin liittyy logiikan toinen osa. Boeingin asianajajat nimittäin väittävät, että presidenttiehdokas McCain on yksi päätekijöistä, joka sai armeijan vähättelemään eurooppalaisia tukiaisia, kun asiaa käsiteltiin viime vuonna. Tämän aamun lehdet sitten paljastavat, että McCain on saanut EADS:n pohjoisamerikkalaisilta johtajilta yhteensä noin 12 000 dollarin henkilökohtaiset lahjoitukset kampanjaansa. Mainitut lahjoitukset ovat aika pieni murunen täkäläisissä satojen miljoonien kampanjoissa, mutta niistä saattaa tulla aikamoinen riesa McCainille.

On mahdollista, että Boeing vielä laskee saavansa koneen toimituksen, jonka se tarjouskilpailussa menetti. Joka tapauksessa looginen päättelyketju on yksinkertainen:

1) Tilaus annettiin vieraille ja se on epäisänmaallista.

2) McCain on "antoi".

Seurauslause: McCain on epäisänmaallinen. Saa nähdä onko asia näin looginen?

Päivä Baijerissa

Vietimme viikko sitten vaimon syntymäpäivää - ja komeasti vietimmekin. Ajoimme nimittäin 120 mailia Seattlesta ja yövyimme vuorten takana, yhdessä Washingtonin kulttuurisesti mielenkiintoisimmista paikoista, Leavenworthissa. Se on 1906 perustettu pieni, entinen metsuri- ja puutavarakaupunki, joka oli pian perustamisensa jälkeen alueen vilkkaan rautatieliikenteen solmukohta. Menestystä ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska rautateiden keskus siirtyi Wenatcheehen ja pikkukaupungin talous kuihtui.

Kaupunkipahanen sinnitteli miten, kuten aina 1960-luvulle, jolloin keksittiin LIFE (Leavenworth Improvement For Everyone)-projekti. Ideana oli muuttaa vuorten välisessä laaksossa oleva paikka pieneksi saksalaiseksi vuoristokyläksi ja sehän toimi. Laman kurimuksessa kouristellut kyläpahanen nousi yhdeksi Washingtonin (ellei yhdeksi maailman) matkailun suunnannäyttäjäksi, jollainen se on ollut näihin päiviin saakka. Hikeä pukkaavaa luontomatkailua, saksalaista hemmottelua rasvaisine ruokineen, Lokakuun juhlineen, pähkinänsärkijä-puuleluineen, joulukatuineen ja pehmeine patjoineen. Monet yrittävät keksiä samankaltaista konseptia vielä nykyäänkin.

Laevenworthinkin tarvitsee pitää edelleen vauhtiaan yllä. Kaupunkiin, joka palvelee vuosittain yli 2 miljoonaa turistia on suunnitteilla uusi vetonaula, henkilöjunaliikenne, joka toisi kylään turistit ilman autojaan. Upea rautatiemenneisyys kylällä jo on rautatieasemineen. Kilpailu turisteista on kovaa.

Luulin, että Leavenworth olisi ollut Baijeri-ilmeinen Disneyland, mutta yllätyin positiivisesti. Eipäs ollutkaan. Monissa kaupungin liikkeistä ja palvelupisteissä selvittiin oikein hyvin ihan saksan kielellä. Itseään ei kokenut yhtään enempää turistiksi kuin Zell am Seessa kesäkuussa. Nyt tiedän myös sen, missä on yksi lähialueen parhaista leipomoista – Se on Leavenworthin Bäckerei. Ihania, lihottavia baijerilaisia makeita, mutta vieläkin parempia, terveellisiä, rapeita ja maukkaita saksalaisia leipiä – ainakin 7-8 erilaista kokojyväleipää ja tuoreita, vaikkei ollut edes sesonki. Löysimme Bäckereista myös tämän matkan parhaimman, ilman hiivaa tehdyn, ruisleivän. Olisi pitänyt ostaa niitä myös pakkaseen. (Toki hyvää, pakastettua, hapatettua, kanadalaista "pietarinlimppua" ostamme lähes viikoittain fremontilaisesta luomu-myymälästä).

Leavenworthilaisissa oluttuvissa tapasimme myös vaihtarivuotemme mielenkiintoisimmat tarjoilijat. Alkuillan panimoravintolan isäntä kantoi meille pitcherillisen Oktoberfestiä, piti meitä hyvänä ja ilmoitti, että olimme ensimmäiset suomalaiset, joita hän oli monikymmenvuotisen uransa aikana, ”Suomi-ihailustaan ” huolimatta, tavannut. Tuo alunperin Beringin merellä ammattiaan harjoittanut kalastaja tunsi jääkiekkoilijat, hiihtäjät ja osasi suomalaista maantietoa - Oulu ja Savonlinna löytyivät kartalta. Taustaltaan hän oli norjalainen ja matkaillutkin Norjassa ja Ruotsissa. Leavenworthin parhaan saksalaiskellarin Heidi ilmoitti puolestaan, että oli aloittanut aviollisen uransa herra Kyllösen kanssa. Heidin äiti oli saksalainen, isä norjalainen ja hän oli syntynyt Alaskassa. Kantaessaan pöytäämme weizenia ja aitobaijerilaista sianlätkää kermakastikkeineen ja rasvaperunoineen, Heidi heitteli meille iloisia suomenkielen sanoja ja ilmaisuja ja kiristi meiltä uusia, "kuten aika ihanan ilmaisun Kippis”, jonka hän arkistoi huolellisesti mieleensä ja luultavasti pohti sitä hiljaa sydämessään. Näin kuinka hän kirjoitti sanan myös muistikirjaansa. Kun saimme viimein laskun, siinä luki: "Kiitos kovasti! Heidi".

Leavenworthia suosittelen lämpimästi kaikille. Siitä on vajaa 25 mailia Stevens Passin Nordic Centeriin, josta nousimme vuokrattuine lumikenkinemme parimetrisessä, hyvin pakkaantuneessa hangessa Lanham-järvelle. Kokemus oli mieletön. Vuorten välissä olevalla, tyynellä, pilvettömällä järvellä oli noin 3 metrin lumipeite ja me poltimme kasvojamme auringossa arviolta 25 celsiusasteen helteessä raikkaassa vuoristoilmassa. Ei huvittanut palata alas, mutta manjaanaa ei kestänyt montaa loputtomasti - etenkään, kun aurinko ja lämpötila alkoivat laskea.

Kotimatkalla ihailimme komeita omena-, päärynä- ja viinitarhoja, joissa puita leikattiin tuotantokuntoon. Pakko alueelle on palata aika pian, kun omenat ovat kukassa.

Se oli upea syntymäpäivä. Kannattaa antaa vaimon suunnitella juhlansa. Se on menoa, mutta mukavaa!

Click It or Ticket

Washingtonilaiset ovat Yhdysvaltain lainkuuliaisimpia kansalaisia ainakin yhdessä asiassa – turvavyön käytössä. Viimeisimmän, vuodelta 2006 peräisin olevan, tilaston mukaan vyötä käyttää täällä yli 96 prosenttia autoilijoista. Kunnon kansalaisia löytyy myös kymmenestä muusta osavaltiosta ja territoriosta, nimittäin Michiganista, Oregonista, Kaliforniasta, Puerto Ricosta, Havajilta, Nevadasta, Teksasista, Georgiasta ja New Jerseystä. Kaikissa mainituista osavaltioista vyötä käyttää yli 90 auton käyttäjistä. Pahimmin vyöpakkoa laiminlyödään New Hampshiressa ja Wyomingissa, missä vyön käyttöaste on alle 70 prosentin.

Kansallinen maantieturvallisuusviranomainen NHTSA on ylpeä saavutuksistaan. Sen viimeisin turvavyökampanja Click-it of Ticket on todella tuottanut tulosta. Vyötä käyttää jo 82 prosentti autossa liikkuvista ja luku on ollut koko ajan kasvussa. Edelleen kampajoidaan erityisesti nuorten, 18-34-vuotiaiden miesten saamiseksi ruotuun.

Click-it or Ticket-kampanja näkyy hyvin teiden varsilla, missä teksti on kirjoitettu omaan liikennemerkkiinsä. Ymmärtääkseni poliisitkin ovat suhteellisen hanakoita valvomaan asiaa.

Mutaa uomaan

Arizonassa alkoi toissapäivänä, keskiviikkona, mielenkiintoinen vesistön kunnostushanke. Glen Canyonin padolta juoksutetaan kolmen päivän ajan noin 1000 kuutiometriä sekunnissa Colorado-jokeen ja Grand Canyoniin. Tarkoituksena on, että suuren kanjonin alkuperäistä kasvillisuutta ja eläimistöä elvytetään ajamalla uomaan lisää vettä ja patoaltaassa olevaa lietettä sekä liikuttelemalla rotkon rannoilla olevaa sedimenttiä ”luonnon prosesseja" matkivalla tavalla.

Ennen patoamista Grand Canyon oli mutainen, samea ja lämmin jokisysteemi, jossa oli paljon rannoille kasvien käyttöön kerrostuneita sedimenttejä. Patoamisen myötä rotkon vesi on viileämpää ja liete jää paljolti varastoaltaisiin. Joki on muuttunut kirkasvetiseksi ja rantojen kasvillisuus, samoin kuin joen neljä kalalajia on hävinnyt. Pari joen kalalajia on tällä luokiteltu uhanalaisiksi lähinnä kai siksi, ettei niiden lisääntyminen onnistu viilenneessä vedessä.

Nyt kolmatta kertaa tehtävässä kokeessa pyritään selvittämään, voidaanko systeemiä entistää ja pohtia myös saataisiinko joesta hävinneet, tai uhanalaiset kalalajit takaisin systeemiin. Edellisen kerran koe tehtiin vuosina 1996 ja 2004.

Kalapyörä

Kuten pari kuukautta sitten kerroin, saan sähköpostiini viikoittain tavattoman mielenkiintoisia kommentteja ja kysymyksiä, joista monen soisi tulevan blogini avoimelle kommenttiosastolle. Useat kysymyksistä ja kommenteista olen yrittänyt ottaa huomioon valitessani blogien sisältöjä. Väliin minulle tulee niin upea sähköposti, että siitä pakko kirjoittaa ihan oma bloginsa. Tänään sain sellaisen.

Postin lähettäjä kysyi minulta, olenko täällä Ameriikassa ollessani törmännyt kalapyörään, tunteeko joku Suomessa kalapyörän ja voisiko sellaisen kenties hankkia kokeiltavaksi meillä. Kuten hän kirjoittaa, se voisi olla kätevä laite merkintätutkimuksissa, kanta-arvioinnissa tai esimerkiksi ylisiirtoprojekteissa. Lisäksi, hän kirjoittaa, kalapyörästä saa googlattua kymmeniä viitteitä.

Viitteitä todellä löytyy paljon. Löytämistäni paikallisen Washington Department of Fisheries and Wildlifen sivu on lyhykäisyydessään minusta infomatiivisin. Pyörästä on tietoa myös monilla kalastuksen historiaa käsittelevillä sivuilla, joilla on paljon vanhoja valokuvia (1, 2, 3, 4)

Ennen kuin jatkan, voin rehellisesti sanoa, että tunnen pyydystekniikkaa minimaalisen vähän, vaikka kymmenisen vuotta sitten tutkimusyksikössäni olikin ryhmä, joka sitä tutki. Onneksi asia ei Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa kuitenkaan ole minun varassani, vaan meillä on edelleen väitelleitäkin henkilöitä, jotka ovat pyydystekniikan kovia ammattilaisia ja tuntevat varmaan myös kalapyörän, jonka kaltaisilla, valikoivilla pyydyksillä on juuri kalatutkimuksessa paljon käyttöä.

Mutta sitten asiaan, kalapyörään. Sen alkuperästähän jonkin verran kiistellään. Joskus se sanotaan keksityn Japanissa, Ranskassa tai Kiinassa, mutta ainakin tässä suhteessa amerikkalaiset arvostavat alkuperäisväestöään ja antavat mielellään kunnian kalapyörästä intiaaneille tai, no ainakin amerikkalaisille.

Kalapyörä, näin olen ymmärtänyt, sopii valikoivaksi pyydykseksi suuriin jokiin tai ylipäätään vesiin, joissa on riittävästi virtausta ja vakaat vedenpinnat. Pyydys sijoitetaan virtaavaan veteen ja luonnollisesti paikkaan, mistä halutut kalat vaeltavat. Näin vältetään heti aluksi ei-toivottujen lajien joutuminen pyydykseen.

Kalapyörän perusta ovat keskusakselin ympärille tehdyt narukorit, jotka muodostavat pyörän. Niiden sivuseinät ovat akselista ulospäin ja muodostavat pyörän puolat. Joen virtaus puskee korin verkkoa ja saa pyörän pyörimään. Kalat pyydetään koriin, mistä ne nousevat ilmaan ja valuvat korin seiniä pitkin alas päätyen kassiin. Kassista otetut kalat lajitellaan ja pyynnin kohteena ei-olevat lajit vapautetaan, yleensä vahingoittumattomina. Eräällä alaskalaisella kalastusalueella on sääntö, että kassit on tarkistettava vähintäin 10 tunnin välein.

Tällä hetkellä kalapyöriä käytetään kaupallisessa kalastuksessa lähinnä Brittiläisessä Columbiassa Kanadassa ja Alaskassa, missä niitä käytetään myös kalakantojen arvioinnissa. Washingtonissa kalapyöriä on kokeiltu kalavarojen arvioinnissa, muttei kaupallisessa pyynnissä.

Noin 100 vuotta sitten kalapyörät olivat Washingtonissakin (Columbia-joella) hyvin tavallisia ja aika tehokkaita lohipyydyksiä. Washingtonin kalapyörien historiasta on kirjoitettu hyvin oivallinen kirjakin Fishwheels on the Columbia written by Ivan J. Donaldson (Binford & Mort Pub., 1971).

Aion keskustella kalapyöristä NOAA:ssa olevien kollegojeni kanssa. En kuitenkaan oikein usko, että niitä olisi suoranaisesti kaupan (hyllyllä). Saatan olla väärässä, mutta olettamukseni perustuu pariin tosiasiaan. Ensiksikin, niiden markkinat ovat erittäin rajatut, koska niiden käyttöön vaaditaan erityisesti täällä aika rankat luvat. Toiseksi, kalapyörät ovat laitteita, jotka on käytännössä räätälöivä kuhunkin paikkaa erikseen, koska virtausuomat ovat aina erilaisia.

Voihan myrkky !

Washingtonilaiset ovat kasvavassa määrin huolestuneita elintarvikkeidensa terveellisyydestä. Luomutuotteiden osuus monissa elintarvikeryhmissä on jopa 30 prosenttia kaupasta. Jostain syystä viljellyt lohikalat ja ehkä syystäkin, en osaa sanoa, Kiinassa tuotetut äyriäiset ovat täällä monien laatuepäilyjen kohteena.

Viime viikolla täällä kuitenkin taas kerran räjähti. Täällä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan kaikkein korkeimpia elohopean ja joidenkin (orgaanisten) myrkkyjen pitoisuuksia on mitattu kaloista, jotka on pyydetty alueen kansallispuistoista ja vieläpä paikoista, joissa ihmiset hyvin harvoin käyvät – ja silloinkin lähinnä vain pitkävartiset saappaat jalassa ja reput selässä.

Ainoana selityksenä korkeisiin myrkkypitoisuuksiin pidetään ilmalaskeumaa. Sen alkuperää ei tiedetä ja täällä on tarjottu kuormittajiksi Kiinan hiilikaivoksia ja Etelä-Afrikan kaivosteollisuutta. Syyllinen saattaa kuitenkin löytyä paljon lähempää, esimerkiksi Seattlen elektroniikka- tai huonekaluteollisuudesta, jotka ovat käyttäneet mm. PBDE-yhdisteitä, ymmärtääkseni palonestoon.

Elohopean ja joidenkin muiden epäterveellisten aineiden alkuperää täällä ei ihmetellä. Ne ovat mitä todennäköisimmin peräisin lähialueen tuliperäisestä maaperästä. Loppujen lopuksi kauaa ei ole Mt Saint Helensin tulivuoren paukahduksesta, puhumattakaan siitä, että lähempänäkin on aika nuorta maankuorta.

Joka tapauksessa usko Olympian kansallispuiston ja Mt Rainierin kansallispuiston puhtauteen on taas asetettu koetukselle, vaikka kyllä ne minustakin aika luonnontilaisilta näyttävät, sanoisi varmaan tuo kuuluisa Suomenlinnan kappalainen paikallisen Siwan rappusilla.

12 000 surmanluotia

USA:ssa ammutaan kuoliaaksi lähes 12000 ihmistä vuodessa, lähes 33 ihmistä päivässä. Ammuskeluissa haavoittuneiden ihmisten määrä on paljon tätäkin suurempi. Vuonna 2006 pelkästään teho-osastoilla hoidettiin 53000 ampumistapauksen uhria. Vaikka ottaa huomioon sen, että USA on suuri maa - lähes 300 miljoonaa ihmistä - ovat luvut valtavia.

Yhtenä lukujen selityksenä pidetään aseiden määrää, helppoa saatavuutta ja erityisesti lyhytpiippuisten käsiaseiden yleisyyttä. Myös tilastot tukevat tätä. Pistooleilla ja revolvereilla tapetaan miltei 75 prosenttia eli noin 8500 ammuskelun uhreista. Surmat USA:ssa tehdään useimmiten tuliasein, sillä esim. puukoniskuihin kuolee täällä "vain" noin 2100 ihmistä vuodessa eli kuudesosa ammuttujen määrästä. Toki puukotuksia on moninkertainen määrä.

Ampumisen hinta on amerikkalaisille kova. Asiaa Duken yliopistossa tutkinut professori Philip Cook on arvioinut, että ampumisväkivalta maksaa amerikkalaisille noin 100 miljardia dollaria vuodessa menetettynä työpanoksena, hoitokuluina ja esimerkiksi sosiaaliturvan kustannuksina. Ihmisten ampuminen maksaa suurin piirtein saman verran kuin Irakin sota ja inhimillisesti ottaen enemmänkin, sillä USA:ssa ammutaan päivittäin noin kolme kertaa niin monta amerikkalaista kuin heitä kuolee Irakissa.

Puolet ampumisväkivallasta on perheväkivaltaa, joka päättyy surullisesti. Tämän lisäksi ampumisia sattuu mitä kummallisimmissa tilanteissa. Täällä Seattlessakin olomme aikana olemme lukeneet mm. useista paikallisista tapauksista, jossa täysin ulkopuolisia ihmisiä on ammuttu ohikulkevasta autosta/autoon. Ilmiölle on oma käsitteensäkin.

Jokelan tapauksen kaltaista kouluammuskelua ja ostoskeskusammuskelua täällä raportoidaan kuukausittain. Siitähän luemme amerikanuutisia myös Suomessa. Suomessa emme kuitenkaan, näe uutisia, joissa ala-asteen opettaja pitää kansalaisoikeutenaan sitä, että hän saa pitää myös oppitunneilla asetta käsilaukussaan. Täällä yhtä alan kansalaisaktivistia haastateltiin muutama kuukausi sitten. Hänen mielestään ei tulisi kyseeseenkään, että hän jättäisi aseen kotiin.

Ymmärrän Euroopan Unionin huolen siitä, että esimerkiksi Suomessa on paljon aseita. Silti meillä taitaa olla erilainen suhde ihmisen tappamiseen tuliaseella kuin amerikkalaisilla. Toivottavasti se sellaisena säilyykin.

Selvä Peli

Tänään se ratkesi. Ikääntyneen Charlie Chaplinin kaksoisolento, 71-vuotias John McCain, on GOP-presidenttiehdokas vuoden 2008 USA:n presidentinvaaleissa. McCain, aivan kuten kaikki muutkin GOP:n ehdokkaat, on tavallinen tyyppi USA:n seuraavaksi presidentiksi. Se, että GOP:n esivaalin voittaa aivan tavallinen tyyppi, voi toisaalta jopa ratkaista prosessin lopputuloksen. Näin voi käydä, kun kilpailevassa, demokraattisessa, puolueessa on kaksi aivan poikkeuksellista persoonaa ja lahjakkuutta. He saattavat nimittäin repiä toisensa kappaleiksi ja lopulta jopa hävitä koko kisan, joka olisi muutoin tullut heidän hyväkseen aika pienelläkin ponnistuksella ja yhteispelillä.

On selvää että, jos demokraatit heti ja nyt pelaisivat ottelunsa järkevästi, he voittaisivat aivan varmasti presidentin vaalit. Sen osoittavat kaikki etukäteismerkit. Ensiksikin, istuva republikaaninen presidentti on harjoittanut politiikkaa, johon jopa republikaanit ovat tyytymättömiä. Toiseksi, demokraatit ovat lisänneet riippumattomien osuutta esivaaleissa kolmanneksella ja olleet koko ajan median esijuoksijoita. Myös heidän yleisöltä saamansa rahalahjoitukset, ovat 6-7-kertaiset republikaaneihin verrattuna. Obama on viimevuotisen 100-miljoonan dollarin lisäksi, kerännyt tänä vuonna yli 50 miljoonaa. Myös Clintonin kassa on kertynyt 35 miljoonalla. GOP:n yleisökeräys on tuottanut noin 7:n osan.

Demokraattien suuri tragedia (toivottavasti ei käänny komediaksi) on se, että kumpikaan ehdokkaista ei näytä luovuttavan vaan molemmat kiihdyttävät koko ajan menoaan. Se saattaa johtaa puoleen jakautumiseen kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka taistelevat vielä kauan. Demokraattista esivaalia saatetaan käydä neljäkin kuukautta kauemmin kuin GOP:n leirissä, missä aletaan hioa taktiikkaa todellisen vastustajan kaatamiseksi. Kun demokraattien taistelussa lyödään koko ajan "omaa", saattaa peli tehdä John McCainista, maailman tavallisemmasta kaverista, USA:n seuraavan presidentin.

Kukaan lukijoista ei vieläkään ole kysynyt, mikä tai mistä GOP on lyhenne. No, ainakin täällä Washintonissa kirjoitetaan koko ajan GOP:stä, vähemmän republikaanisesta puolueesta. Lyhenne tulee sanoista Grand Old Party, mutta se tarkoittaa republikaaneja. Lyhennettä on käytetty aika kauan.

Lohenraadot

Kutunsa hoitoneet koiralohet ja punalohi

Yhdeksänkymmentäviisi vuotta sitten Washingtonin luoteisimmalla, Olympian, niemimaalla sijaitseva ELWHA-joki kuhisi kuningaslohia. Ne saattoivat painaa jopa 45 kiloa. Niitä arvioidaan vuosittain tulleen kudulle jopa 350 000 kappaletta. Vuonna 1913 ELWHA-joki padottiin tuottamaan sähköä lähinnä tuolloin kasvaneelle ja teollistuneelle Port Angelesin kaupungille. Sen jälkeen yksikään läntisen Tyynenmeren alueen viidestä lohilajista ei ole päässyt lisääntymään jokeen, joka on noin 60 kilometriä pitkä ja, jossa kutuun sopivia elinympäristöjä on noin 50 kilometrin matkalla. Silti, vielä tänäänkin, noin 5000 lohta pyrkii jokeen vuosittain.

ELWHA-joen sähkötuontanto on suunniteltu lopetettavaksi vuoden 2010 jälkeen ja joki palautettavaksi lohien lisääntymisalueeksi. Tärkeimpänä syynä on se, että patoaltaat ovat täynnä lietettä eikä niiden ruoppaaminen ole kannattavaa. Toisaalta huomattava osa joen valuma-alueesta on kansallispuistoa. Yhtenä tavoitteena on myös se, että paikalliselle intiaaniheimolle on tarkoitus palauttaa heille jo 1850-luvulla luvatut ja myöhemmin uudemmissa säädöksissä vahvistetut kalastusmahdollisuudet.

Meillä NOAA:ssa on käynnistynyt hanke, joka pyrkii selvittämään sitä, miten joen veden laatu muuttuu, kun lohet tulevat takaisin, hoitavat suvunjatkamisen ja sen jälkeen kuolevat mataliin vesiin. Tutkija Sarah Morley analysoi parhaillaan sitä, kuinka hajoavat lohenraadot vaikuttavat aika karun joen ravintoketjuun ja erityisesti ravintoketjun selkärangattomiin eliöihin. Tätä varten joen ylähaaraan on viety tammikuussa 600 hopealohen raatoa, jotka on asetettu rautalankaverkosta tehtyihin kehikoihin.

Ensi vuosikymmenellä mahdollisesti alkavien noin 100 metriä pitkien voimalaitospatojen purkamisen ja joen palauttamisen alkuperäiseen asuunsa on arvioitu maksavan aluetta hallinnoivalle Olympic National Parkille noin 308 miljoonaan dollaria.

Hummerivero

Seattlen tunnettu ympäristömies, pormestari Greg Nickels ja paikallinen senaattori Ed Murray ovat ehdottaneet suomalaistyyppistä autoilun ympäristöveroa. Sen mukaisesti vähäpäästöiset hybridiautot, kuten Prius maksaisivat veroa 60 dollaria ja energiasyöpöt, kuten Hummer, 180 dollaria vuodessa.

Täällä epäillään, että aika ei ole vielä kypsä mainitulle verolle. Parinsadan kilometrin päässä Kanadan British Columbiassa sen sijaan mainitunlainen autoverotuksen muuttaminen ympäristöpainotteiseksi on otettu vastaan aivan tyynenä. Kanadalaisessa järjestelmässä verotusta laajennetaan autoilun lisäksi myös muiden kuormittajien harteille.

Kyllä tuosta verotuksesta taidetaan täälläkin alkaa keskustella. Nickels näyttää täällä olevan se henkilö, joka aina avaa julkisen ympäristökeskustelun.

Lisää säännöstelypatoja?

Nopea väestökasvu, energian hinnan raju nousu ja huoli ilmastonmuutoksesta ovat nostaneet veden riittävyyden yhdeksi keskeisimmistä poliittisista puheenaiheista myös täällä Yhdysvaltain länsirannikolla. Niin Kaliforniaan, Nevadaan, Coloradoon, Oregoniin, Idahoon kuin tänne Washingtoniinkin suunnitellaan mm. uusia säännöstelypatoja ja varastoaltaita talvisten sateiden ja keväisten sulamisvesien saamiseksi entistä tarkemmin eri käyttömuotojen tarpeisiin.

Washingtonin kuvernööri on asettanut liike-elämän, hallinnon ja ympäristöjärjestöjen ja paikallisten intiaaniheimojen edustajista kootun ryhmän laatimaan Columbia-joen käyttö- ja hoitosuunnitelmaa. Työn vaatimiin selvityksiin ja tutkimuksiin on varattu noin 200 miljoonaa dollaria ja sen ensisijaisena tavoitteena on löytää lisää vettä aridisen itäisen Washingtonin alueelle. Erityisesti ratkaisuja kuivuuteen haetaan Columbia-joen valuma-alueella ja siihen rajoittuvan Yakima-joen valuma-alueella, mille on keskittynyt paljon maanviljelystä, omena- ja päärynätarhoja (Washington tuottaa 60 prosenttia USA:n omenista), kirsikanviljelyä, humalankasvatusta ja viinitiloja.

Keskustelu säännöstelystä ja padoista on täällä ollut aika arka asia 1900-luvun puolivälissä rakennettujen suurten patojen aiheuttamien ympäristötappioiden takia. Viimeinen ( Glen Canyonin) suurpato otettiinkin käyttöön Arizonassa vuonna 1966. Nyt veden patoamisesta hyötykäyttöön puhutaan jälleen avoimesti vaikka samaan aikaan joitain vanhoja, lähinnä sedimentillä täyttyneitä patoja ollaan purkamassa mm. lohien nousun parantamiseksi.

Tällä kertaa patojen rakentaminen on vain yksi keinoista. Muina keinoina tutkitaan esimerkiksi veden säästöä, veden imeyttämistä pohjavedeksi, pitkiä siirtojohtoja ja erityisesti lounaisosassa suolanpoistoa merivedestä.

Toisena erona 1930-1960-lukujen tilanteeseen on se, että nyt vesien säännöstelyä ei suunnitella pelkästään voimantuotannon tai maatalouden ehdoilla vaan työssä kuullaan kaikkia veden käyttömuotoja. Mm. jokiin nousevien kalojen tulevaisuus on yksi käytön suunnittelun tärkeistä kriteereistä. Tästä huolimatta keinokeskustelu erityisesti padoista ja patoaltaista on alussa vasta alussa ja esimerkiksi pari paikallista (1, 2)ympäristöryhmää ei niitä hyväksy lainkaan.

Osavaltioiden vesiriita

Valkoisen talon välittäjäapukaan ei onnistunut ratkaisemaan Alabaman, Floridan ja Georgian parikymmentä vuotta jatkunutta kiistaa siitä, miten alueen vesivarat tulisi osavaltioiden kesken jakaa.

Eilisten uutisten mukaan liittovaltion sisäasian valtiosihteeri Dirk Kempthorne valitteli pitkien neuvottelujen epäonnistumista ja sanoi asian olevan nyt liittovaltion viranomaisten käsissä.

Kiistaa käydään oikeuksista Apalachicola-Chattahoochee-Flintin (mainio nimi ;-) ja Alabama-Coosa-Tallapoosan (nimet eikun paranee ;-) valuma-aluiden vesiin. Georgia haluaa itselleen enemmän Atlantan lähellä olevien liittovaltion hallinnoimien tekoaltaiden vettä tyydyttääkseen kasvavan väestönsä tarpeet. Florida ja Alabama eivät tähän suostu ja ovat sitä mieltä, että Georgian oma vika – se ei ole suunnitellut riittävästi väestönkasvuaan. Niiden mielestä se, että Georgialle myönnettäisiin lupa lisäveteen vaurioittaisi ympäristöä, kuivattaisi niiden alueelle virtaavat joet, vaikeuttaisi pienten kuntien vesihuoltoa, vesivoiman tuotantoa, ammattikalastusta ja esimerkiksi osavaltioiden paperiteollisuutta. Vesiasiat eivät aina ole ihan yksinkertaisia.

Mobiilijoukkueet

Peli ”kaupungin koripallojoukkueen”, SuperSonicsin kohtalosta kovenee. Kuten marraskuussa kirjoitin, joukkueen pari vuotta sitten ostanut miljonääri Clay Bennett kiristää kaupunkia tekemään joukkueelle uuden, noin 100 miljoonan dollarin peliareenan tai uhkaa siirtää joukkueen Oklahoma Cityyn, jossa hänen miljonäärivaimonsa johtaa lehtidynastiaa. Seattlen kaupunki ei asiaa niele ja sillä on vuoden 2010 loppuun kestävä sopimus, jossa Sonics on luvannut pelata paikallisella Key Areenalla. Ainakin meistä Arena tuntui sopivalta NBA-pelipaikalta, vaikka Sonics hävisikin New Orleansin Horneteille aivan silmiemme edessä.

Viime viikolla kansallisen koripalloliiton NBA:n silmäätekevä ilmoitti, että SuperSonicsin kohtalo on jo sinetöity. Se menee Oklahoma Cityyn.

Asia ei kuitenkaan ole vielä kirkossa kuulutettu, sillä Oklahomassa Bennettillä on menossa samanlainen "suostutteluleikki" kuin Seattlessakin. Hän ilmoittaa tuovansa joukkueen kaupunkiin vain sillä ehdolla, että Oklahoman kaupunki remontoi sille parinkymmenen tuhannen katsojan peliareenan. Ymmärtääkseni Oklahomassa on tiistaina kansanäänestys siitä, kerätäänkö asukkailta 120 miljoonaa dollaria Bennettin liiketoimien tukemiseen.

Oklahomalaisia NBA:n saaminen Cityyn kiinnostaa. He tuntevat alemmuutta, kun heillä ei omaa joukkuetta ole. Janoa lisäsi parin vuoden takainen Katriina hirmumyrsky. Sen jälkiseurauksena mainio New Orleans -joukkue Hornets pelasi yhden kauden Oklahomassa (luultavasti järjestely oli Bennettin ja kumppanien mainos nykyiselle hankkeelleen) ja sen jälkeen on vaikea tottua ajatukseen, ettei "omia ole".

Kulissien takainen peli sai tällä viikolla uuden ilmeen, kun seattlelainen poliitikko Ron Sims tuli julkisuuteen ja ilmoitti, että SuperSonics saattaa mennä vaikka Oklahoma Cityyn, mutta Seattlessa tulee olemaan oma joukkue myös vuoden 2010 jälkeen. Sims ei puhunut ilmeisesti ihan pehmeitä, sillä hänen takanaan tuntuu olevan myös NBA komissaari David Stern, joka on alkanut kovistella miljonääri Bennettille. Stern on ilmoittanut, että joukkueita ei sitten loppusijoiteta mihinkään kaupunkiin sinänsä vaan niiden täytyy tarvittaessa siirtyä sinne, missä raha liikkuu ja käy pyydykseen.

Kaikki onkin loppujen lopuksi kiinni NBA-nimisen liikekorporaation strategiasta. NBA on päättänyt mennä Pekingin Olympialaisten yhteydessä ryminällä Aasian markkinoille. Tässä strategiassa Seattlella on geopoliittinen etunsa. Seattle on sillanpääasema Aasian markkinoille ja NBA tietää sen.

NBA on havainnut myös sen, että seattlelaisjoukkue Mariners japanilaistähti Ichiroineen myy hyvätuottoista televisio-ohjelmaa Japanin markkinoille ja koska televisiotulot käytetään koko pesäpalloliigan hyväksi, Mariners rahoittaa koko amerikkalaista pesäpallobisnestä. Sellaiseen koripallokonsernikin pyrkii.

Saatatte myös muistaa marraskuulta, että NBA osti palvelukseensa yhden Microsoftin kovapalkkaisimmista johtajista, jolla on yhteistyöverkosto Kiinassa ja Aasiassa yleensäkin.

Televisiosarjan paikka olisi tämä rahapeli, jota koripalloksi sanotaan. Sarjan konnat ja hyväntekijätkin tunnetaan nimiltä.

No, joka tapauksessa Seattlessa saattaa vuoden 2010 tienoilla olla uusi joukkue. Sen nimi saattaa olla Seattle SuperSonics, Seattle Hornets tai esim. Seattle Grizzlies, jos pojat sattuvat ostamaan jengin Memphisistä, Tennesseestä.

Viinan vaarat

Vaihtoehtoisten polttoaineiden käyttö liikenteen voimanlähteenä lisääntyy nopeasti myös USA:ssa. Vaikka biodieselin ja etanolin osuus on öljyn käyttöön verrattuna vaatimatonta, käytettiin Yhdysvalloissa viime vuonna esimerkiksi etanolia jo noin 25-30 miljardia litraa. Valtaosa tästä, arviolta noin viidennes, paloi Kaliforniassa. Myös Keskilännessä, esimerkiksi Minnesotassa, Michiganissa, Illinois’sa ja Indianassa sekä Ohiossa etanolin lisääminen bensiiniin on huomattavaa.

Viinan käytöllä liikenteessä on etunsa ja kirouksensa. Maissinviljelijät kiittelevät uusia markkinoita, jotka nostavat maataloustuotteiden hintoja. Ympäristöväkikin on ollut vaihtoehtotisleistä innostunut, joskin viimeaikaiset elinkaarianalyysit ovat asettaneet kyseenalaiseksi koko niiden ympäristöystävällisyyden – niiden tuottamiseen kun näyttää kuluvan enemmän energiaa kuin niistä saadaan ulos.

Käytön lisääntyessä kuvaan ovat tulleet myös viinan aiheuttamat akuutit ongelmat. Erityisesti viinan paloturvallisuudesta keskustellaan vakavasti. Ongelmana eivät niinkään ole etanolia polttavat autot. Ne suosivat mietoja ja niiden tankeissa viinan pitoisuus on alle 10 prosenttia. Vakavan ongelman muodostavat viinarekat ja viinaa kuljettavat junavaunut, joiden sisuksissa kulkee 85-95 prosenttista ainetta. Palavien nesteiden kuljetus onkin aiheuttanut jo monia läheltä piti tilanteita ja onnettomuuksiakin. Syynä on se, että viinapalojen sammuttamiseen eivät sovellu samat keinot kuin tavallisiin tulipaloihin. Vettä sammutuksessa ei voi käyttää käytännössä lainkaan, sillä se levittää palot viemärien ja johtojen kautta täysin hallitsemattomiin paikkoihin. Myöskään bensiinipalojen sammuttamisessa täällä käytetyt vaahdot eivät tehoa etanoliliekkeihin, jotka vaativat uudenlaisia polymeerikemikaaleja.